Amerikanstaffordshirenterrierissä
on voimaa


Esittelyssä on tällä kertaa rotu, jota kutsutaan amstaffiksi, amerikanstaffiksi tai AST:ksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, varsinkin kun virallinen rotunimi on pitkä ja suomalaiseen suuhun melko haasteellinen lausuttava: amerikanstaffordshirenterrieri.


Teurastajan apulaisesta verisen viihteen välineeksi

Amstaffin esi-isät ovat Englannista, jossa rodun juuret työntyvät bulldoggi- ja mastiffityyppisiin koiriin.

– Alun perin teurastajat ja maanviljelijät käyttivät näitä koiria apuna karjan siirtelyssä ja paikallaan pitämisessä. Koirien tapa pitää karjaa paikallaan tapahtui niin, että koirat purivat niitä turpaan, kertoo kennel Kesselin omistaja Susanna Berghäll. – Sittemmin Englannissa muodostui suoranaiseksi kansanhuviksi katsoa, kuinka teurastajan koira puri härkää teurastajan lopettaessa eläimen. Kansan keskuudessa koiran kiusaaman eläimen lihaa alettiin pitää jopa maukkaampana kuin ei-kiusatun. Siksi Englannissa oli varsin pitkään voimassa laki, jonka mukaan teurastaja oli velvoitettu härnäämään härkää koiran avulla ennen varsinaista teurastusta.

– Tämä ”bullbaiting” oli vuosisatojen ajan Englannissa suosittua kansan viihdettä, kunnes se kiellettiin lailla vuonna 1835, mainitsee Sticky Wicket´s kennelin Kiia Terho.

– Teurastajien apulaisia alettiin pian käyttää myös muunlaisissa huvituksissa, mainitsee amstaffien jalostuksen tavoiteohjelma. – Eräs viihdetapahtuma oli rotantappokilpailu. Koira päästettiin areenalle satojen rottien kanssa ja lyötiin vetoa siitä, kuinka monta rottaa koira tappaa tietyn ajan kuluessa. Mutta koska rotista ei ollut koirille kummoistakaan vastusta, ideoitiin niille myös aivan uudenlaisia haasteita. Koiria alettiin käyttää karhu-, hirvi- ja mäyrätappeluissa sekä myöhemmin myös tappeluissa koira koiraa vastaan.

– Tappelukoirainnostus levisi Englannissa. Näiden koirien omistajat alkoivat ”parannella” tappelukoiriensa ominaisuuksia lisäämällä bulldogtyyppisiin koiriin erilaisia metsästysterriereitä ja saivat siten lisää tulisuutta. Tuotos alkoi ulkoisesti muistuttaa nykyistä staffordshirenbullterrieriä, kertoo Terho.

– Näitä staffin kaltaisia terrierejä alkoi sittemmin kulkeutua maahanmuuttajien mukana myös Yhdysvaltoihin, jossa niistä jalostettiin korkeampia ja elegantimpia. Tätä staffin amerikkalaistunutta versiota alettiin kutsua pitbullterrieriksi.

– Pitbullterrieriä käytettiin koiratappeluissa mm. New Yorkin, Chicagon ja Bostonin pubien ympäristössä, Terho mainitsee. – Ja vaikka koiratappelut kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1898, tämä toiminta on jatkunut aina näihin päiviin saakka niin Yhdysvalloissa kuin Englannissakin. Ja valitettavasti rantautunut jopa Suomeen.


Amstaffi kehittyy USA:ssa

– Yhdysvalloissa pitbullit olivat maatilojen ja karjankasvattajien hyödyllisiä apulaisia. Ne seurasivat uudisraivaajien vankkureita, auttoivat karjan käsittelyssä ja vartioivat asutusta, kertoo Susanna Berghäll.

– 1800-luvun lopulla Amerikkaan perustettiin rekisteri, jonka tavoitteena oli edistää tappelukoirajalostusta. Syntyi ”United Kennel Club” (UKC), joka rekisteröi koiria rotunimellä American Pit Bull Terrier, Berghäll mainitsee. – 1930-luvun alussa kävi ilmeiseksi, että osa pitbullrodun kasvattajista ei halunnut kasvattaa koiriaan tappelukäyttöön. Sen sijaan he pyysivät toista amerikkalaista järjestöä ”American Kennel Clubia” (AKC) hyväksymään koiransa rekisteriin. Kasvattajien tavoitteena oli jalostaa pitbullista luonteeltaan helpompia perhe- ja näyttelykoiria.

– AKC hyväksyi näiden kasvattajien pitbullit alaisuuteensa ja kirjasi ne aluksi staffordshirenbullterriereinä. Myöhemmin AKC teki pesäeron englantilaiseen staffiin muuttamalla rotunimen American Staffordshire Terrieriksi eli amstaffiksi.

– Tämä kaikki toimi lähtökohtana sille, että amstaffikasvattajat alkoivat panostaa rodun ulkonäön jalostamiseen, kertoo Kiia Terho. – Kasvatustyön tavoitteena oli lisäksi rodun ihanteellisten luonteenpiirteiden säilyttäminen, sillä rohkeus ja uskollisuus koettiin tärkeiksi osiksi amstaffin persoonaa. Pitbullin jalostusta ohjasi tuolloin ja ohjaa yhä edelleen vain menestyminen koiratappeluissa.

Tätä taustaa vasten voi määritellä, että amstaffi on pitbullin näyttelyversio. Amstaffin ulkomuoto on lähellä alkuperäistä pitbullia, mutta luonnetavoite on nykyaikaan huomattavasti soveltuvampi.

Kanta ei ole jakautunut täydellisesti. – 1930-luvun jälkeenkin AKC:n amstaffirekisteriin on lisätty UKC:ssa rekisteröityjä amerikanpitbullterriereitä eli osa koirista on kaksoisrekisteröityjä, kertoo Salina Parkkonen. – Näitä koiria on osallistunut koiranäyttelyihin ja ne on palkittu hyvinkin korkeasti. Nykyään myös pitbullista on olemassa oma näyttelyversionsa.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että edellä mainittu historiallinen UKC ei enää tänä päivänä ole taistelukoirarekisteri vaan toimii kaikkien rotujen rekisterinä aivan samoin kuin AKC.


Rotu saapuu Suomeen

Ensimmäiset amstaffit tulivat Eurooppaan 1970-luvulla. FCI hyväksyi rodun vuonna 1971 ja Suomen Kennelliitto aloitti rekisteröinnit vuonna 1986.

Suomen ensimmäiset amstaffit tulivat 1985. – Kyseessä olivat uros Blue Angel Mela´s Sam ja narttu Rachel vom Simba-Camp, Susanna Berghäll kertoo. – Ensimmäiset pentueet kasvatti Mela Ekman kennelnimellään Dinah-Mite. Seuraavaksi kasvattajakaartiin astuivat kennelit Stillstorm's ja Vuorelan.

Kaikkiaan Suomessa on rekisteröity tähän mennessä vajaat 900 amstaffia.

– Ensimmäisen kymmenen vuoden ajan rotu oli hyvin harvinainen, mutta viime vuosina rekisteröinnit ovat kasvaneet huimaa vauhtia. Muutamana vuonna on menty jo yli sadan pennun rajan, laskeskelee Berghäll. – Myös paperittomien "amstaffien" tuonti ja kotimaan tuotanto ovat valitettavasti nousussa.

Amstaffeja tuodaan Suomeen vuosittain alle 20 kpl. Pääosin tuonteja tehdään Venäjältä, Tšekeistä, Serbiasta, Unkarista, Hollannista, Ruotsista ja USA:sta. Suomesta viedään amstaffeja ulkomaille satunnaisesti, vain muutamia vuosittain. – Monet suomalaiset kasvattajat eivät halua myydä koiriaan rajojen ulkopuolelle, missä niiden kohtelu voi olla hyvinkin erilaista kuin täällä, Berghäll toteaa.

– Meidän pentujamme kysytään usein ulkomaille, kertoo Masterbolt-kennelin Kaisa Metteri-Gold. – Mieluummin kuitenkin näen kasvattamani koiran perheenjäsenenä Suomessa kuin annan sen kennelkoiraksi ulkomaille.

– Suomalaiset amstaffipennut syntyvät ja varttuvat kotioloissa, mikä onkin tälle rodulle ainoa oikea paikka kasvaa ja kehittyä rodunomaisen rohkeaksi seurakoiraksi, Salina Parkkonen vakuuttaa.

Rekisteröintimäärien kasvuun on varmasti useita syitä. – Nykyään nettiaikana on helpompaa tuoda koiria ulkomailta kuin ennen. Toisaalta rotu on koko ajan tullut yhä tunnetummaksi ja saanut siten uusia ihailijoita, kertoo Kiia Terho.

Lukumääräisesti amstaffeja on eniten rodun kotimaassa USA:ssa, mutta myös Venäjällä amstaffit ovat erittäin suosittuja. Erään arvion mukaan Venäjällä olisi jopa 18000 amstaffia.


Amstaffin ja pitbullin erot

Useimmat amstaffiharrastajat kertovat, ettei amstaffia ja amerikanpitbullterrieriä voi välttämättä erottaa toisistaan pelkän ulkonäön perusteella. Rodut erkanivat toisistaan vasta vuoden 1936 tienoilla ja koska kyseessä oli jo tuolloin ulkomuodoltaan varsin yhtenäinen populaatio, ei selkeää eroa ole syntynyt.

Varmimmin koiran voi luokitella amstaffiksi tai pitbulliksi, jos pääsee tarkastelemaan sen rekisteripapereita. Amstaffeja jalostetaan nykyajan jalostusmenetelmin niin, ettei lähisukulaisia tarkoituksellisesti yhdistetä. Pitbulleissa sen sijaan lähisukulaisia paritetaan tarkoitushakuisesti. Tätä voimakasta sukurutsausta kutsutaan pitbullpiireissä ”linjajalostukseksi”.

Tyypillinen pitbullin sukutaulu on täynnä kertaantuvia nimiä: erään amerikkalaisen kasvattajan nettisivuilta saattoi laskea myynnissä olevien pentujen neljän polven sukusiitosprosentiksi 33,59 %. Ja koska näistä suvuista on dokumentoitua tietoa aina 1800-luvulle, todellinen prosentti asettautunee lopulta varsin huikeisiin lukemiin. Paritettuina oli mm. täyssisaruksia, joiden vanhemmat olivat keskenään isä-tytär – yhdistelmästä, ja näiden vanhemmat puolestaan puolisisaria keskenään.

Koiratappeluihin jalostettavia pittejä kutsutaan termeillä ”Gamepit” tai ”Gamedog” tai ”Game-bred”. Internetistä löytyy tietoa näiden koirien tappeluvalmennukseen. Ohjeita on mm. anabolisten steroidien annosteluun jotta taistelukoira saisi lisää voimaa, lihasmassaa ja kehittäisi enemmän koira-aggressiivisuutta.

Maailma ei tietystikään ole niin musta-valkoinen, että kaikki gamepit-linjaiset pitbullit olisivat tappelukoirakäytössä. Monet niistä elävät tuiki tavallista koiranelämää tavallisten ihmisten luona, jotka eivät harrasta laittomuuksia koirillaan. Game-linjainen pitti ei kuitenkaan ole yhteiskunnassa täysin ongelmaton koira. Elämä gamepitin kanssa on vahvasti rajoitettua niin, että omistajan on kaikessa toiminnassaan otettava huomioon koiransa syvään juurtunut aggressiivisuus toisia koiria kohtaan. Tämä aggressio voi englantilaisen BBC:n tuottaman TV-dokumentin mukaan kohdistua myös ohi juokseviin lapsiin, jolloin jälki voi olla tuhoisaa. Englannissa on useita lapsia joutunut pitbullien hyökkäyksen kohteeksi ja tiettävästi yksi lapsi kuollut saamiinsa vammoihin.

Amerikanpitbullterrieri ei ole Suomen Kennelliiton rekisteröimä rotu, mutta amstaffi sen sijaan on. Amstaffit elävät Suomessa koiramaista elämäänsä koiramaisine harrasteineen. Niihin voivat kuulua normaalin perhe-elämän lisäksi käynnit koiranäyttelyissä, tottelevaisuuskokeissa, agilitykilpailuissa, pelastuskoiraharjoituksissa ja palveluskoirakokeissa. Rekisteröidylle koiralle ovet harrastamiseen ovat auki.

– Pitbulleja edelleenkin "game-testataan" eli tappelutetaan, selvittää Riina Rajapuro.

Yleisesti ottaen jos koira tai sen vanhemmat mainitaan testatuiksi, viitataan sillä suurella todennäköisyydellä koirien tappeluttamiseen. Termi ”kasvatettu alkuperäiseen työkäyttöön” viitannee myös pittien tappelukäyttöön. Kun laitonta toimintaa ei voida julkisesti esim. netissä mainostaa, sen kiertämiseksi on keksitty muunlaisia ilmaisuja.

– Amstaffien jalostusta ohjaa pääsääntöisesti terveystulokset ja näyttelymenestys sekä koiran rodunomaisen luonteen säilyttäminen. Amstaffia jalostetaan nimenomaan seurakoiraksi.

– Ulkonäöllisesti pitbullit ovat ehkä hieman kevyempiä kuin amstaffit ja niiden ulkonäköön kuuluu lihaksikkuuden ohella tietynlainen kuivuus, vertailee Susanna Berghäll. – Amstaffeilla rasvaprosentti on usein suurempi, joten amstaffista saa lihaksekkuuden lisäksi jonkin verran pehmeämmän yleisvaikutelman.

– Amstaffin luonnetta on jalostuksella muokattu seurakoiramaiseen suuntaan. Pittiharrastajien mielestä amstaffi on pitbullin pilattu sohvaperunaversio. Ja hyvä niin.


Ei silti vieläkään koirapuistokoiraksi

Amstaffi on kehitetty pitbulleista, joiden luonteeseen on kuulunut erittäin voimakas koira-aggressiivisuus. Huolimatta tästä äärimmäisestä piirteestä, on sekä pitbullin että amstaffin ystävällisyys ihmistä kohtaan ollut aina korostunutta. Ne ovat tavallisesti hyvin ystävällisiä myös vieraille ihmisille, eikä niistä siksi olisi vahtikoiriksi samaan tapaan kuin monista palveluskoiraroduista, esim. saksanpaimenkoirista tai rottweilereista.

Ihmisystävällisyys on aina ollut perusvaatimus tappelukoirille. Jotta koiriaan tappeluttavat ihmiset pärjäisivät koiriensa kanssa tulematta itse purruiksi, on eduksi että koirat eivät osoita aggressiivisuutta ihmistä kohtaan missään tilanteessa. Ei edes kesken kiivaimman koiratappelun.

– Amstaffi, kuten sen serkkurotu staffikin, ovat tunnettuja avoimista ja ihmisrakkaista luonteistaan, Kaisa Metteri-Gold kertoo. – Amstaffi ei milloinkaan saa olla epäluuloinen tai salakavala ihmistä kohtaan. Aikuisena se voi matkan päästä näytellä etäisesti välinpitämätöntä, mutta jos vieras tulee tervehtimään koiraa, ei se pysty peittelemään riemuaan. Amstaffi ottaa yhtä avosydämin vastaan niin puliukon kun virkamiehenkin, Metteri-Gold naurahtaa.

– Amstaffi poikkeaa englantilaisesta serkustaan siten, että se kiintyy omistajaansa staffia voimakkaammin. Jos amstaffi joutuu vieraaseen paikkaan hoitoon, se voi ikävöidä omaa ihmistään niin, että sen ruokahalu katoaa ja ilopilleri sulkeutuu kuoreensa muuttuen apaattiseksi sivusta seuraajaksi.

– Aikuisena amstaffi on kotioloissa rauhallinen ja sillä on suurempi tarve miellyttää omistajaansa kun staffilla, kertoo Metteri-Gold. – Amstaffilla tuntuu myös olevan pidempi pinna ja keskittymiskykyä enemmän kuin serkkurodulla.

– Amstaffi on luonteeltaan varsin palveluskoiramainen. Staffi taas on sellainen iloinen jokapaikanhöylä, vertailee Kiia Terho.

Kaisa Metteri-Goldin mukaan hyvähermoisen amstaffin ei tarvitse pullistella muille koirille. Ns. remmiräyhääjiä ei juuri tästä rodusta löydy.

– On tyypillistä, että amstaffit tulevat pentuina toimeen lähes kaikkien koirien kanssa ja silloin on hyvä aika sosiaalistamiseen. Amstaffin voi tuolloin antaa leikkiä kaikkien kilttien koirien kanssa, Susanna Berghäll kannustaa. – Omistajan tehtävänä on kuitenkin aina katsoa päältä, etteivät aikuiset koirat kiusaa pentua. Simputuksen uhriksi ei amstaffia pitäisi pienenäkään alistaa.

– Amstaffi ei yleensä aloita rähinää, mutta amstaffi ei myöskään käännä toista poskeaan ja ota selkäänsä, jos tappelu on jo alkanut. Se puolustaa itseään liiankin tehokkaasti, sanoo Berghäll. – Ihmisen tehtävä on siksi aina huolehtia siitä, ettei amstaffi joudu puolustamaan itseään.

– Itse opastan kasvatinomistajiani seuraavasti: ”Muista aina ja kaikkialla, että juuri sinun koirasi vaikuttaa koko rodun maineeseen niin hyvässä kuin pahassakin. Älä anna amstaffisi aiheuttaa vahinkoa kenellekään. Amstaffi ei ole aikuisena koirapuistokoira, älä vie sitä leikkimään vieraiden koirien kanssa. Vältä muuallakin viimeiseen saakka yhteenottoja koirien kanssa, sillä on aivan yhdentekevää kuka tappelun aloittaa. Amstaffin voimakkailla leuoilla joka tapauksessa tulee pahaa jälkeä aikaiseksi”.

Sarianna Huuhkan mukaan rodun huonoin puoli on se, etteivät ne aikuisena tule toimeen samaa sukupuolta olevien koirien kanssa. – Silti tämä ei ole ylitsepääsemätön ongelma amstaffiharrastajille. Riskit tiedostetaan ja ongelmat vältetään riittävällä ennakoinnilla.

Kiia Terho mainitsee rodun huonoksi puoleksi joidenkin urosten voimakkaan dominanssin, joka osaamattomissa käsissä voi aiheuttaa ongelmia. – Miinukseksi listaisin myös muiden harrastajien tavoin koira-aggressiivisuuden. Vaikka amstaffia on jo pitkään jalostettu perhe- ja harrastekoiraksi karsimalla jalostuksesta pois koira-aggressiiviset yksilöt, tätä ominaisuutta löytyy jossain määrin yhä edelleen. Lievemmillään urokset eivät tule toimeen samaa sukupuolta olevien kanssa, mutta rankimmillaan ne eivät tule toimeen edes narttujen kanssa.


Rohkeus asuu sydämessä

Amstaffi on eläväinen koira, joka tarkkailee ympäristönsä tapahtumia, eikä siltä jää mikään asia huomaamatta. – Tyypilliseen valppauteen kuuluu, ettei koira ainoastaan tarkkaile, vaan myös aktiivisesti ottaa osaa elämänmenoon, Susanna Berghäll mainitsee.

Amstaffi on luonteeltaan hyvin rohkea. – Rohkeus on siihen sisäänrakennettuna. Tappelukoiramenneisyytensä vuoksi ne ovat joutuneet kohtaamaan kuoleman kaikissa eri muodoissaan ja pelko on karsiutunut niistä pois jo kauan sitten.

– Amstaffin pitää vaikuttaa kaikissa tilanteissa äärimmäisen varmalta. Rohkeus ei ole sama asia kuin aggressiivisuus, päinvastoin. Usein aggressiivisuudella peitetään nimenomaan rohkeuden puutetta ja epävarmuutta. Ihanneluonteinen amstaffi ei koskaan osoita aggressiivisuutta muita eläimiä tai ihmisiä kohtaan. Sen ei tarvitse.

Amstaffiharrastaja Riina Rajapuro mieltää amstaffin luonnetestitermein määriteltynä kovaksi koiraksi. – Pehmeys ei ole näille tyypillistä, vaikka se tietysti helpottaisikin koulutettavuutta ja yleistä hallintaa. Mutta pehmeys toisi mukanaan myös negatiivisia luonteenpiirteitä: varovaisuutta ja arkuutta. Amstaffille ne eivät sovi.

– Amstaffi ei kovuutensa vuoksi liiemmin muistele asioita, vakuuttaa myös Kaisa Metteri-Gold. – Sen elämänasenne on enemmänkin ”Hupsista, kävipä hassusti. No, kohti uusia seikkailuja!”. Arka ja pelokas amstaffi olisi suorastaan rodun irvikuva. Tämän rodun pitää huokua ympärilleen itsevarmuutta ja aitoa rohkeutta.

Kirsi Kostamon mukaan amstaffille täytyy joskus vääntää oppia ratakiskosta. – Tuntuu, että näiden koirien keskittymiskyky ja häiriönsietokyky kehittyisi jonkin verran hitaammin kuin muilla roduilla.

Sarianna Huuhkan mukaan amstaffi on kaikkea muuta kuin vahtikoira. – Useat amstaffin omistajat ovat sanoneet että jos amstaffi vain osaisi, se kantaisi murtovarkaalle tavarat autoon ja keittelisi lopuksi lähtökahvit.

Amstaffit eivät ole lainkaan haukkuherkkiä. – Meillä kuulee noin kerran viikossa yhden haukahduksen. Se siitä räksytyksestä, toteaa Pekka Ikonen. – Jos koira on epärodunomaisen epävarma, se voi olla haukkuherkempi ja pöhistä hermostuneesti, kertoo Riina Rajapuro. – Myös vahtihaukku raikaa tiheämmin sellaisten yksilöiden suusta.

Maaria Kostamo on löytänyt amstaffista oikean rodun itselleen. – Pahaa sanottavaa en tästä rodusta löydä. Amstaffi luottaa syvästi ihmiseen ja on helposti käsiteltävä kaveri. Laumalleen uskollisempaa ystävää saa etsiä! Näitä piirteitä arvostan koirassa korkealle.


Millaiselle ihmiselle?

– Amstaffi ei välttämättä sovi jokaiselle, joihin sen komea ulkonäkö tekee vaikutuksen, Anu Hallström sanoo. – Aivan liian usein amstaffi otetaan edelleenkin egonjatkeeksi.

Virpi Kalliomaan mielestä amstaffista haaveilevan ihmisen pitää itse olla tasapainoinen. – Tämä rotu ei sovi persoonallisuusongelmaisille, jolla ei ole muuta mielenkiintoa rotua kohtaan kuin että se näyttää ”pahikselta”.

– Amstaffityyppisten koirien maine houkuttelee toisinaan vääränlaisia ihmisiä hankkimaan sen itselleen, Maaria Kostamo harmittelee. – Ajatellaanko silloin ehkä, että näillä koirilla olisi pelotevaikutusta kanssaihmisiin niiden lihaksekkaan ulkomuodon vuoksi? Silloin ei ole ymmärretty että monet ihmiset kyllä tuntevat rodun ihmisystävällisen perusluonteen.

Riina Rajapuron mielestä amstaffia ei kannata hankkia, jollei ole ymmärtänyt mitä sen karu historia merkitsee ja kuinka se vieläkin vaikuttaa koiran kanssa elämiseen.

Kiia Terho suosittelee amstaffia normaalilla maalaisjärjellä varustetulle ihmiselle, joka ymmärtää että koira on koira, eikä pienoisihminen. – On hyvä sisäistää, ettei koirien maailmassa tunneta demokratiaa.

– Ennen amstaffin hankintaa kannattaa kysyä itseltään, onko todella valmis kohtaamaan ensimmäisen vuoden aikana kotiin tullessa revityt seinät, matot, huonekalut, vaatteet, kengät, kännykät, kamerat, peitot, tyynyt, patjat ja huonekasvit, listaa Anu Hallström. – Ja tämän ruljanssin päätyttyä – onko vielä valmis kohtaamaan terrierirotuisen ison koiran uhmaiän? Entä löytyykö sitkeyttä kouluttaa kovapäinen koira niin, että se pysyy aikuisena hallinnassa kaikissa mahdollisissa tilanteissa? Entä onko valmis käyttämään aikaansa niin, että koira saa purettua energiansa oikeisiin harrastuksiin, eikä esim. juuri ostetun ruokailupöydän jalkoihin? Jaksaako lisäksi vastaanottaa kaikki ne kommentit, joita taistelukoiran imagoa kantava lemmikki vastaantulijoissa aiheuttaa?

Niina Lahtisen mukaan amstaffi ei sovi aina edes pitkän linjan koiraihmisille. – Jos on tottunut toimimaan paimenkoirien kanssa, voi amstaffin itsenäisyys ja vietikkyys hämmentää. Siinä missä palveluhaluinen paimenkoira tekee asiat kerran ne opittuaan, amstaffille täytyy luoda yhä uudestaan ja uudestaan motivaatio suorittaa samoja tehtäviä. Amstaffi tottelee harvoin vain saadakseen nöyrästi palvella ihmistä.

– Oikeinkoulutettuna amstaffi on joka tapauksessa uskollinen ystävä ja monipuolinen harrastuskoira, Susanna Berghäll vakuuttaa.

Annika Pehkonen kannustaa amstaffin hankintaan harrastajia, jotka haluavat vaihtelua perinteisiin palveluskoirarotuihin. – Amstaffit saivat PK-oikeudet tänä vuonna ja sitä kautta avautui harrastusmaailma ihan uudella tavalla.


Parrasvaloissa

Amstaffien kanssa harrastetaan aktiivisesti ja potentiaalia koirista kyllä löytyy. Koiranäyttelyt ovat perinteisesti kaikista suosituin harrastusmuoto, mutta niiden rinnalle ovat nousseet myös toiminnallisemmat lajit kuten tottelevaisuuskokeet, agility ja palveluskoirakokeet.

– Koiranäyttelyissä kaikkien aikojen menestynein amstaffi on USA:n tuonti Fraja EC Gold Standard eli Ozzie, kertoo Susanna Berghäll. – Ozzie menestyi hyvin Yhdysvalloissa jo ennen muuttoaan Suomeen.

– Menestyksekkäin Suomessa syntynyt amstaffi on puolestaan Ozzien tytär Masterbolt Feels Like Gold eli Hulda. Hulda on voittanut ensimmäisenä amstaffina Suomessa kaikkien rotujen näyttelyn kauneimman koiran tittelin, Best In Show’n. Hulda voitti tänä vuonna myös erikoisnäyttelyn, johon osallistui yli 100 samanrotuista.

Muita näyttelyissä menestyneitä amstaffeja ovat harrastajien mukaan mm. Chi-Town Geena, Diabolicstaffs Mighty Hi Hopes, Dinah-Mite Berry, Dinah-Mite Brutus, Kesselin End and Enough, Kesselin Femme Fatale, Masterbolt Geronimo, Masterbolt Ginger, Masterbolt Spartacus, Rowdytown Huckleberry Finn, Stillstorm´s Elvis ja Stillstorm’s Smooth Mike.

– Palveluskoirakokeisiin amstaffit eivät ole vielä yltäneet, kertoo Berghäll. – Kuitenkin näyttöä maastopuolen osaamisesta on jo olemassa, sillä vuonna 1998 pelastuskoiraraunioilla Stillstorm´s Ashley voitti SM-pronssia.

Käyttäytymiskokeen eli BH:n on suorittanut tähän mennessä 11 koiraa ja yhä useampi harrastaa koiransa kanssa jälkeä tai hakua tavoitteenaan osallistua myöhemmin PK-kokeisiin. – Tottelevaisuuskokeissa käy kymmenkunta amstaffia, ylimmillään voittajaluokassa. Agilityssa on kilpaillut vajaa kymmenkunta amstaffia, joista pari edennyt kakkosluokkaan.

Ehdottomasti legendaarinen amstaffi on näyttelymenestyksensä myötä jo edellä mainittu Ozzie, joka on myös luonnetestattu hyvillä pisteillä ja tehnyt vuosien ajan rodulle myönteistä PR:ää. Legendaarinen on myös monilahjakkuus Stillstorm's Missie eli Martta, joka on Suomen muotovalio, kilpailee TOKO:ssa ja agilityssä ja on luonnetestattu huippupistein 265. Tätä korkeampia pisteitä ei juuri löydy edes kaikki rodut huomioiden ja kautta aikojen tilastoja tarkastellen. Tällaiseen tulokseen yltää, kun hermorakenne on +2 ja kaikki muut osa-alueet +3.

– Tähän mennessä kaikkiaan 97 amstaffia on luonnetestattu, kertoo Salina Parkkonen. – Ja osallistujamäärät kasvavat vuosi vuodelta. Testitulosten perusteella voisi sanoa että amstaffit ovat toimintakyvyltään kohtuullisia tai suuria, terävyydeltään pieniä tai kohtuullisia, puolustushalultaan kohtuullisia, taisteluhalultaan suuria tai kohtuullisia, hermorakenteeltaan hieman rauhattomia, temperamentiltaan vilkkaita ja kovuudeltaan kohtuullisen kovia tai hieman pehmeitä. Luoksepäästävyys on tyypillisesti hyväntahtoinen, luoksepäästävä ja avoin. Amstaffit ovat pääsääntöisesti laukausvarmoja.

– Amstaffin luonnetestituloksen tulisi yksiselitteisesti olla kaikilta osa-alueiltaan plusmerkkinen, selvittää Kaisa Metteri-Gold.

– Amstaffiyhdistys tukee hienolla tavalla rodun harrastusta, kiittelee Kirsi Kostamo. – Pääkaupunkiseudulle, jossa valtaosa amstaffiharrastajista asuu, on vuokrattu sisähalli talvikaudeksi 2007–08, jotta lyhytkarvaiset amstaffit voisivat harrastaa kylmänä vuodenaikana. Yhdistys järjestää koulutusta, jossa keskitytään ensin arkitottelevaisuuteen ja hallintaan, myöhemmin myös TOKO:n ja BH-kokeen vaatimuksiin.

– Harrastustulokset eivät vielä ohjaa amerikanstaffordshirenterrierijalostusta, kertoo Lehto-Sun's kennelnimellä kasvattava Sanna Lehtonen. – Tällä hetkellä vain näyttelytulokset määräävät jalostuksen suuntaa. Menetettäisiinköhän paljoakaan, jos luonne nostettaisiin välillä prioriteeteissa ulkonäön edelle?

Amstaffiharrastaja Anu Hallström toivoisi myös harrastustulosten vaikuttavan yhä enemmän jalostusvalintoihin. Luonne ja ominaisuudet kun ovat yhtä suuri osa amstaffia kuin ulkonäkökin.


Vahva ja ketterä

– Ihanteellinen amerikanstaffordshirenterrieri vaikuttaa kokoonsa nähden hyvin voimakkaalta, selvittää Salina Parkkonen. – Suhteutus täytyy tehdä nimenomaan verrattuna kokoon, sillä amstaffin ei kuulu olla ylivankka tai raskas, kuten ei myöskään ylijalo.

Amstaffeissa on kolme eri tyyppiä: bull-, moderni- ja terrierityyppi. Bulltyyppinen on näistä raskain. Se on voimakasluustoisempi ja lyhytraajaisempi kuin muut tyypit. Terrierityyppi on pitkäjalkaisempi ja kevytluustoisempi, usein yleisvaikutelmaltaan hieman tyylikkäämpi. Modernityyppi on edellä mainittujen bull- ja terrierityypin täydellinen välimuoto. Modernityypissä yhdistyy bulldogin voima ja terrierin linjakkuus.

Kaikilla kolmella tyypillä on vakiintunut paikkansa amstaffirodussa ja kaikille niille löytyy omat kannattajansa.

– Oikeanlainen amstaffi vaikuttaa rakenteeltaan tasapainoiselta: voiman ja temperamentin suhde on tärkeä, kertoo Salina Parkkonen. – Amstaffia ei voi verrata pikajuoksijaan tai painonnostajaan, pikemminkin se on kuin kymmenottelija, joka tarvitsee voimaa mutta myös ketteryyttä ja hyvää koordinaatiota. Pelkkä nopeus tai raaka voima ei riitä. – Ja amstaffiuros pitää ehdottomasti tunnistaa urokseksi ja narttu nartuksi ilman kurkistusta vatsan alle, korostaa Kaisa Metteri-Gold.

– Rodunomaisen tyypilliseen amstaffin päähän kuuluu selvästi erottuvat, voimakkaat posket, selvittää Kiia Terho. – Sillä on kauniisti kaartuva, keskipitkä ja vahva kaula, leveä ja syvä rinta, melko voimakkaasti kaartuneet kylkiluut. Amstaffin eturaajat ovat suorat ja vahvat, takaosa lihaksekas ja hyvinkulmautunut.

– Amstaffin ilmeen pitää olla ja tarkkaavainen ja eloisa, mainitsee Sarianna Huuhka. – Vaaleita silmiä ei suosita, sillä ne tekevät ilmeestä kylmän ja karun, eikä amstaffi ole sellainen.

– Amstaffi on nimenomaan komea, ei kaunis tai mitenkään suloinen, mainitsee Terho. – Ylväys on myös tärkeää. Amstaffin tulee kantaa itsensä ryhdikkäästi eikä pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Tämä näkyy myös liikkeessä. Amstaffi ravaa joustavin ja maatavoittavin askelin, hyvällä takapotkulla, se ei koskaan laahusta, Terho korostaa.

Amstaffeilla kaikki värit ovat sallittuja, mutta ei-suosittavien joukkoon kuuluu merkkivärinen (tan-väritys) ja maksanruskea sekä yli 80 % valkoiset. Tavallisia ovat valkomerkkiset raidalliset (brindlet), mustat, punaiset tai fawnit ja nämä kaikki laimennusgeenisen sinisävyisinä (sininen, sinibrindle jne.). Edellä mainitut värit voivat esiintyä myös niin, että valkoinen on pääväri ja väritys laikkuina valkoisen seassa.

– Mitään väriyhdistelmiä ei ole kielletty, mutta kahden lehmänkirjavan (pied-värisen) koiran pennuista voi tulla liian valkovoittoisia, sanoo Terho. – Maksanruskea väri on epätoivottu erotukseksi pitbulleista, joilla maksanruskea on yleinen.


Yleistä terveyttä tilastojen karuudesta huolimatta

Amstaffien terveystarkastamisessa Suomi on edelläkävijämaa. Monessa muussa maassa amstaffeja ei lainkaan tutkita.

Amstaffit ovat mukana Kennelliiton ylläpitämässä perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmassa eli PEVISA:ssa. Ohjelman mukaan pentujen vanhemmilla tulee olla lonkka-, kyynärnivel- ja silmätarkastuslausunnot. Lonkkaniveldysplasian osalta rekisteröinnin raja-arvo on C.

– Lonkkanivelen dysplasia eli lonkkavika harvemmin vaikuttaa amstaffin elämään rajoittavasti, kertoo Salina Parkkonen. – Voimakas lihaksisto tukee niveltä siinä määrin, etteivät havaitut poikkeamat yleensä näy ontumisina tai kiputiloina. Tätä tietysti edesauttaa myös rodun suhteellisen korkea kipukynnys. Lonkkavikaisten osuus kuvatuista koirista on 63,3 %, joskin vika-asteet painottuvat lievimpään C-asteeseen.

Amstaffien kyynärnivelistä on myös tavattu dysplasiaa (OD). Sairaita on kaikkiaan 33,3 % kuvatuista koirista.

– Kyynärnivelten kasvuongelmat invalidisoivat etupainoista rotua huomattavasti vakavammin kuin lonkkaviat, kertoo Kaisa Metteri-Gold. – Kyynärniveliä on jonkin verran jouduttu operoimaan kirurgisesti.

Leikkaushoitoa ovat vaatineet myös ristisidevammat. – Etenkin nuoret koirat ovat ristisidevaurioiden suhteen todellisia riskiryhmäläisiä, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää.

– Silmäsairauksista on tullut ilmi PHTVL / PHPV ja RD. Toisinaan löytyy myös Cilia Aberrantaa ja satunnaisesti muita vaarattomia mykiö- tai verkkokalvolöydöksiä, listaa Parkkonen. – Amstaffien terveystilanne silmien osalta on hyvä, sillä HC, PRA ja muut vakavat silmäsairaudet eivät ole ainakaan toistaiseksi tulleet rodun vitsauksiksi, kertoo Parkkonen.

Muita amstaffeilla tavattuja sairauksia ovat mm. iho-ongelmat, ruoka-aineherkkyydet, purentaviat ja häntämutkat.

– Amstaffit tekevät yleensä varsin suuria pentueita, 12 pentua ei ole mikään harvinaisuus, mainitsee Metteri-Gold.


Virtaa piisaa

Touhukkaat amstaffit ovat intensiivisesti mukana omistajiensa arjessa. Seuraavassa amstaffiharrastajat kertovat koiriensa mukavista touhuiluista ja arjen pienistä riemukkaista hetkistä.

Kaisa Niemisen Hemu-amstaffi rakastaa kaikenlaista puuhailua. – Tylsistyessään se keksii omaa kivaa ja voi silloin syödä mm. tapettia, lattialistoja tai vaikka betoniseinää.

– Pientä vauvaamme Hemu nuolee vähän väliä ja vauvan puklit ovat sen erityistä herkkua. Vieraamme ovat saaneet monet hyvät naurut, kun puklun tultua huudan vain ”Hemu!” niin koira tulee ja siistii vauvan. Hemu on ollut aina vauvaa kohtaan ehdottoman kiltti ja hellä.

Laura Kanasen amstaffit ovat keskenään kuin yö ja päivä. – Aapo-uros on ollut pennusta saakka rauhallinen mietiskelijä. Kerttu-narttu puolestaan on täynnä virtaa ja se touhuaa lähes 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa.

– Ulkona Kerttu viihdyttää itseään metsästämällä kärpäsiä, pääskysiä tai sudenkorentoja tai mitä tahansa lentäviä öttiäisiä. Jos se ei pääse ulos hyönteisjahtiin, se metsästää sisällä auringonvalossa leijailevia pölyhiukkasia. Jollei niitä satu olemaan, se tamppaa etutassuilla sohvaa tai nojatuolia ja järjestää pölyä ilmaan. Kun aurinko laskee ja pölyhiukkaset asettuvat sijoilleen, Kerttu siirtyy jahtaamaan grillistä leijailevia tuhkahitusia tai vaikka lepakoita.

Kyllä tekevälle aina työtä riittää!


Julkaistu Koiramme-lehdessä.
Teksti: Salme Mujunen



Pääsivulle