Harmaanorjanhirvikoirassa on
paimenkoiramaisia piirteitä


Millainen koira toimii tuloksekkaasti hirvenpyynnissä? Onko se luonteeltaan ja käyttöominaisuuksiltaan kiihkeä, ärhäkkä ja aggressiivinen? Tinkimätön tulisielu, jonka silmät kipinöivät saatuaan vainun hirvieläimestä?

Ei sinne päinkään. Harmaanorjanhirvikoiraa ei kuvauksesta voi tunnistaa ja se on eittämättä hirvikoirien eliittiä yhdessä jämtlanninpystykorvan kanssa.

Hirviverisyytensä lisäksi harmaanorjanhirvikoiran ystävällinen luonne aikaansaa sen, että norjalainen hirvenpyytäjä on miellyttävä seuralainen myös metsästyskauden ulkopuolella.



Hirvikoiralle on kysyntää

Harmaanorjanhirvikoira polveutuu vanhoista pohjoismaisista metsästyspystykorvista. Näiden koirien kuvauksia löytyy jo 1800-luvun alkupuolelta, jolloin norjalaisia hirvenmetsästykseen käytettäviä koiria kutsuttiin norlanninkoiriksi tai norlanninpystykorviksi.

Harmaanorjanhirvikoira on norjalainen rotu ja se on myös Norjan kansalliskoira. Ensimmäisen rotumääritelmän se sai vuonna 1877 kun mallikoiraksi nostettiin Thorleif Hemsen omistama Skrub av Glitrea.

– Harmaata pidetään yleisesti maailman vanhimpana yhteen käyttötarkoitukseen kehitettynä rotuna, kertoo hirven- ja karhuntaipumuskokeen tuomarina toimiva Jarmo Rantanen. – Aluksi jalostuksessa huomioitiin sekä karhun- että hirvenhaukkutaipumus, mutta jo 1900-luvun vaihteesta lähtien keskityttiin pelkästään hirveä haukkuviin harmaisiin.

– Päämääränä oli jalostaa norjanharmaa, joka kykenisi pysäyttämään ja seisottamaan hirven haukkuen sitä niin intensiivisesti, ettei hirvi huomaa paikalle tulevaa metsästäjää.

– Kaikkialla ei ole mahdollista metsästää kytkemättömillä koirilla, siksi toisen jalostussuunnan tavoitteeksi tuli tuottaa koiria, jotka hihnaan kytkettynä kykenevät mahdollisimman varmasti johdattamaan metsästäjät suurriistan lähelle.


Suomalaisten hirvien pysäyttäjäksi

Ensimmäiset norjanharmaat saapuivat Suomeen sotien jälkeen. Kannan vahvistamiseksi ja jalostusta ohjaamaan perustettiin jo vuonna 1960 Suomen jämtlannin- ja harmaakoirajärjestö, joka myöhemmin muutettiin Suomen harmaahirvikoirajärjestöksi.

Hirveä haukkuville koirille oli tuolloin Suomessa todellinen tarve, sillä hirvikanta oli runsastunut merkittävästi. Kun 1960-luvulla norjanharmaita oli maassamme vain joitakin kymmeniä, 1970-luvulla määrä oli jo satoja ja 1980-luvulla tuhansia. Rotu saavutti täällä suosiota ripeästi ja vakiinnutti paikkansa metsästäjien keskuudessa. Eikä tälle suosiolle näytä loppu häämöttävän vielä tänäkään päivänä.

Nykyään harmaita rekisteröidään Suomessa vuosittain noin 1500 pentua.

1970-luvulla tunnetuimpia harmaiden kasvattajat olivat kennelit Kruunupään, Reppumiehen ja Lärvätsalon.

Lärvätsalon Vuolasvirtapalkittu Veikko Hakkarainen kertoo kiinnostuneensa harmaanorjanhirvikoirasta luettuaan sen ominaisuuksista erittäin myönteisiä kuvauksia. – Kirjallisuudessa mainittiin, että se on vähintäänkin yhtä hyvä kuin valtarotuna 1950-60 luvun taitteessa käytetty karhukoira. Tästä innostuneena kävin Ruotsissa 1960-luvun alussa tutustumassa näiden koirien hirvityöskentelyyn ja tilasin saman tien ensimmäisen pentuni, jonka sain vuonna 1966.

– Suomalaiset todella ihastuivat maahamme rantautuneeseen norjanharmaaseen, kertoo Jarmo Rantanen. – Suurin ero entiseen verrattuna oli se, että harmaa pyrki pysäyttämään hirven, kun taas aiemmin hirvimetsällä käytetyt koirat lähinnä ajoivat hirviä takaa. Takaa ajaminen vaikeutti huomattavasti ampumaetäisyydelle pääsyä ja hirvi karkkoontui hyvinkin pitkien matkojen päähän metsästäjistä.

– Kun tänne vihdoin saatiin rotu, jonka hirven pysäyttämis- ja haukkuominaisuudet olivat erinomaiset ja työkäytön lisäksi sillä oli erittäin miellyttävä luonne kotikoirana, toivotettiin rotu tervetulleeksi levittämällä sille miltei punainen matto rajalle, Rantanen selvittää. – Kysynnän yhtäkkiseen kasvuun liittyi tietysti myös negatiivisia lieveilmiöitä. Kun pentukysyntä ylitti tarjonnan, löytyi valitettavasti myös niitä jotka pyrkivät markkinoille kyseenalaisin keinoin ja rodun edun totaalisesti unohtaen.

Harmaanorjanhirvikoirien levinneisyysalue noudattelee nykyään hyvin pitkälti hirvien esiintymistiheyttä. Yleisimmin näitä koiria voi tavata nimenomaan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Jonkin verran harmaita on myös Virossa ja muutamia Keski-Euroopassa. Yksittäisiä harmaita on viety myös USA:han ja Kanadaan.

Suomalaisten metsästäjien koiranhankintatarpeet tyydytetään pääasiassa kotimaisella kasvatustyöllä, mutta joitakin tuonteja tehdään vuosittain myös toisista Pohjoismaista, erityisesti rodun kotimaasta Norjasta.


Todellinen kaveri

Harmaanorjanhirvikoira on luonteeltaan erittäin leppoisa ja lempeä. Ihanteellisimmillaan se lyöttäytyy uuden ihmisen kohdatessaan välittömästi tämän kaveriksi, ei ujostele eikä epäröi.

– Harmaan ihanneluonne on juuri edellä kuvatunlainen, se on mutkaton ja mukava koira. Joskin ystävällisyyttä voisi ehkä sen verran säätää pienemmälle, ettei koira lähtisi ihan kenen tahansa matkaan jos sille auton ovea raottaa, naurahtaa käyttövalioksi koiransa kouluttanut Kauko Heiskanen.

Kieskisen kennelin Marko Niemelä arvostaa norjanharmaan luonteen hyvinkin korkealle. – Se on rauhallinen ja vaatimaton koira, joka ei pahasta pahastu eikä hyvästä ilahdu, mutta oikeassa paikassa se on luja ja luotettava kaveri, joka tekee työnsä tinkimättä loppuun asti.

Kettujärven kennelin Jukka Lindholm toteaa harmaan luonteen vastaavan hyvin rotumääritelmän kuvausta. – Norjanharmaa on hirveä haukkuvista roduista helpoin ja vaatii vähiten työtä.

Vuodesta 1978 hirvikoetuomarina työskennelleelle Jarmo Rantaselle on kertynyt paljon kokemusta norjanharmaasta. – Harmaa on perusluonteeltaan erittäin kiltti, josta syystä sitä arvostetaan metsästystä harrastavissa perheissä myös perhekoirana. Se on seurallinen ja sosiaalinen, eikä ollenkaan dominoivaa johtajatyyppiä.

– Vaikka harmaa on ihmisiä kohtaan ystävällinen, se on kuitenkin metsällä rohkea ja valpas koira, joka pystyy suoriutumaan hyvinkin vaikeissa olosuhteissa suorastaan uskomattomista tehtävistä, Rantanen kiittelee.

Metsästyspystykorvat luokitellaan suuren yleisön mielissä tavallisesti haukkuherkiksi koiriksi, jotka tuottavat lähes tauotta ääntä naapureiden harmiksi. – Tässä mielessä harmaanorjanhirvikoira ei ole ihan tyypillinen pystykorva, Rantanen toteaa. – Se ei hauku haukkumisen ilosta, vaan kykenee säätelemään äänenkäyttöään. Vapaalla kasvatuksella harmaasta toki saa halutessaan myös turhan räksyttäjän.

Pertti Kälkäjä yhtyy Rantasen sanoihin. – Harmaanorjanhirvikoira ei välttämättä hauku lainkaan kotosalla, jos se on pennusta saakka opetettu hyville tavoille. Koulutusta se tietysti vaatii, sillä harvoi hyvät tavat tulevat ilmaiseksi.

Usein ajatellaan että harmaata ei voi pitää vapaana. – Tämä käsitys on kuitenkin osittain väärä, Rantanen selvittää. – Koska rotu on nopeaoppinen, siitä voi kouluttaa pihassa pysyvän. Rantanen tietää useita koiria jotka oleilevat tontilla vapaana. – Ransu-niminen harmaauros jopa katseli kotipihansa viereisellä pellolla ruokailevia hirviä, eikä mennyt haukkumaan niitä ilman lupaa. Tällainen hallinta ja pihalla pysymisen opettaminen vaatii erittäin pitkällistä koulutusta, sillä pääsääntöisesti koirien riistavietti on sitä luokkaa että kevyt pintapuolinen opettaminen valuu tuollaisissa tilanteissa kuin vesi sorsan selästä.

Vihaisuus ei ole lainkaan toivottava ominaisuus norjanharmaalle, eikä aggressiivista tai arkaa tulisi käyttää jalostukseen. Harmaan vahtikoiraominaisuudet ovat tästä syystä varsin vaatimattomat. Jotkut koirat kuitenkin saattavat yllättää omistajansa ja osoittaa rodulle epätyypillistä vartiointikäyttäytymistä. – Tällainen oli oma Max-koirani, joka oli erittäin säyseä koira, eikä se koskaan osallistunut edes koirien välisiin rähinöihin, Rantanen kertoo. – Myös vieraita ihmisiä kohtaan Max oli hyvin ystävällinen. Silti sillä oli yksi erikoinen tapa. Jos kotiimme tuli vieraita silloin kun emme itse olleet paikalla, Max kyllä päästi heidät sisään iloisesti häntäänsä heiluttaen, mutta ulos ei vierailla ollut asiaa. Vasta kun kotiväki saapui paikalle, Max siirtyi pois oven edestä. Siihen saakka se istui ovella ja osoitti hyvin selväsanaisesti, mikä reitti ei ollut vapaasti käytettävissä.

Kennel Honkasen Pertti Kälkäjä kokee harmaan ystävällisen luonteen jopa hieman kaksiteräiseksi miekaksi.

– On upeaa, että koiran voi antaa jahtiin kenen kanssa tahansa eikä se kieltäydy toiminnasta ilman omistajansa läsnäoloa. Tämä pätee sekä varsinaisiin metsästys- että koetilanteisiin. Kolikon toinen puoli taas on se, että jos koira kohtaa metsässä marjamiehiä tai muita metsästäjiä, se saattaa jäädä pitämään heille seuraa, Kälkäjä naurahtaa.

Harmaan ominaisuuksia on hyödynnetty, hieman yllättävää kyllä, myös tottelevaisuuskokeissa ja agilitykilpailuissa. Tottelevaisuuskokeiden ylimmässä erikoisvoittajaluokassa on erinomaisella menestyksellä kilpaillut harmaanorjanhirvikoiranarttu Pihakallion Vicky ohjaajanaan Marika Tanskanen. Pari on saavuttanut jo yhden ykköstuloksen. Tämä koira on monitoimilahjakkuus, sillä loistavan tokouran lisäksi se on suorittanut palveluskoirien käyttäytymiskokeen eli BH:n hyväksytysti ja se on luonnetestattu pistein 176. Vicky on myös kilpaillut agilityssä kaksi puhdasta nollatulosta, saanut hirvikokeissa tuloksen avo1 ja voittanut näyttelyissä sertifikaatin ja ROP:in.


Hyvä, parempi, paras?

– Harmaanorjanhirvikoira on käyttöominaisuuksiltaan erityisen ainutlaatuinen siitä syystä, että se on ”vain” hirvikoira, Pertti Kälkäjä kiteyttää. – Sen ei tarvitse hallita sitä, tätä ja vähän tuota. Harmaa on puhtaasti hirven metsästykseen jalostettu rotu, kun useat muut ovat ns. monen viljan rotuja. Mehän tiedämme, että vain erikoistumisen kautta voidaan saavuttaa todellista laatua. Sen voi todeta yksinkertaisesti ihmispuoleltakin vertaamalla lajinsa huippu-urheilijan tuloksia kymmenottelijan vastaaviin saavutuksiin.

Jarmo Rantasen mukaan harmaanorjanhirvikoirasta saa helposti hyvän metsästyskoiran. – Vankat käyttöominaisuudet takaavat suuren todennäköisyyden löytää riistaviettinen pentu. Pitkän jalostustyön tuloksena harmaa syttyy jo nuorena riistalle, se on periksi antamattoman sitkeä ja sillä on erittäin tarkoituksenmukainen, maanitteleva haukkutyyli.

– Vielä 1970- ja 1980-luvuilla harmaa oli hirvikoirana aivan ylivoimainen, Jukka Lindholm toteaa. – Nykyään jämtlanninpystykorvan ja karjalankarhukoiran käyttöominaisuudet ovat kohonneet niin, että ne ovat ottaneet harmaan kiinni ja ovat tänäpäivänä ominaisuuksiltaan lähes tasavertaisia norjanharmaiden kanssa. Tästä syystä enää ei ole niin sanottua, että hirvenmetsästäjän olisi väistämättä hankittava norjanharmaa, yhtä hyvin metsästyskaveriksi voi valikoitua jämtti tai karhukoira.


Koetuloksia tarinoiden sijaan

Koetoiminnan avulla koirien käyttöominaisuudet dokumentoidaan ja saavutetut tulokset myös ohjaavat harmaiden jalostustyötä. Kokeiden pääasiallisena tavoitteena on arvioida koirien taitoja hirvenhaukkujina. Kokeet käydään aina metsästyksenomaisissa tilanteissa.

– Norjanharmaiden vuosittainen koepuolen päätapahtuma on Mestaruusottelu, joka järjestetään yleensä marraskuun lopussa, Rantanen kertoo. – Kun Mestaruusotteluiden tuloksia tarkastelee pitkällä ajanjaksolla, voi huomata että koirien taso on korkea ja että hyviä koiria on varsin laaja rintama. Yksikään koira ei ole vuosikymmenten aikana noussut selkeästi toisten yläpuolelle ja pysytellyt siellä. Koska hyviä koiria on paljon, on melkein aina löytynyt uusi mestari.

Käyttöominaisuuksien jalostaminen on erittäin pitkäjänteistä ja vaativaa työtä. – Kun tätä työtä tehdään ajatuksella, syntyy myös tulosta. Jalostusvalinnoilla on mm. saatu parannettua harmaiden haukun kuuluvuutta ja laajennettua niiden hakuominaisuuksia, tietää Jarmo Rantanen.

– Jostain kumman syystä aikaisemmin ajateltiin että jalostuksessa vain sillä on merkitystä, millainen uros on ominaisuuksiltaan. Nartulla ei sen sijaan ollut kovinkaan suurta väliä. Vuosien varrella kasvattajat ovat kuitenkin havahtuneet huomaamaan että puolet pentujen perimästä tulee emältä ja näin rodun jalostuksessa on menty aimo harppaus eteenpäin. Narttu ei siis olekaan pelkkä kasvualusta, jolla uroksen geenit kloonautuvat sen poikiin ja tyttäristä kehkeytyy uusia kasvualustoja.

– Tunnetustihan kukaan ei ole niin viisas ja tietävä kuin koirankasvattaja itse. Varsinkin, jos tarhassa on se ensimmäinen oma koira, Rantanen virnistää.


Koira jahdissa

Jotta voisi ymmärtää millainen hyvä hirvikoira on, tulee tuntea ympäristö, jossa koira työskentelee. Ensisijaisesti on muistettava että harmaa on pysäyttävä, paimentava ja haukkuva koira.

– Nykyään käytännön hirvimetsällä metsästäjät asettautuvat ensin passipaikoilleen ja sitten koiramies päästää koiransa vapaaksi, Rantanen kertoo. – Koira koettaa paikantaa hirven tekemällä pistoja etumaastoon. Kun koira löytää etsimänsä, se lähestyy hirveä maltillisesti. Hyvä hirvikoira ei omalla toiminnallaan pelota tai karkota hirveä. Osaava koira aloittaa haukkumisen niin taidokkaasti, ettei se anna hirvelle mitään syytä paketa. Kun hirvi vähitellen tottuu koiran läsnäoloon, koira aloittaa tasaisen ja tiheän haukkumisen, jolla kiinnittää hirven huomion itseensä. Tämän haukun suojissa metsästäjät pystyvät lähestymään hirveä ja pääsevät ampumaetäisyydelle.


Maailma muuttuu ja hirvenmetsästys sen mukana

Hirvenmetsästys on kehittynyt huomattavasti aikojen saatossa. – Todennäkäisesti kaikki nykyajan harrastajat eivät tiedäkään, että isoisämme jahtasivat hirviä hiipimällä niiden lähelle äänettömästi kuin metsäneläimet, kertoo Rantanen.

– Menneinä aikoina metsästysretket olivat erittäin rankkoja. Ne saattoivat kestää useita päiviä ja metsästäjä eteni hiihtäen hirvien perässä. Kyllä taitaisi moni nykyajan metsästäjä hyytyä sellaisella retkellä. Ei paljoa naurattaisi kun kännykästä loppuisi akku, tutkalaitteen patteri tyhjenisi ja hiihtäjän kunto vetelisi viimeisiään, Rantanen selvittää. – Entisajan hiihtomiehien teknisin lisävaruste taisi olla lippusiima jonka päissä miehet olivat passissa. Maaston tuntemus oli tuolloin ensisijaisen tärkeää.

– Hirvenhiihdosta muodostui jossain vaiheessa kilpailulaji ja osittain hirvenhiihdon ansiosta suomalaiset alkoivat menestyä muissakin hiihtolajeissa. Nykyään hirvenmetsästys on muuttunut paljon, samoin kuin siihen olennaisesti kuulunut hiihto, sanoo Rantanen. – Enää ei suomalaisia hiihtajiä juurikaan noteerata, he kun popsivat pillereitä, salaatteja, pastoja ja pitsoja… ja keskeyttävät jo alkutaipaleella.

Koirien avulla tapahtuva hirvenmetsästys on sekin muuttunut melkoisesti. – Aluksi koirat eivät lainkaan olleet pysäyttäviä vaan nimenomaan ajavia, sanoo Rantanen. – Nämä koirat etsivät hirven ja käyttäytyivät sitä kohtaan niin ärhäkkäästi että hirvi lähti pakoon ja enemmin tai myöhemmin saattoi ajautua jonkun passimiehen tulilinjalle. Osa metsästäjistä piti tällaisesta metsästystavasta ja arvosti näitä tulisia koiria. Ajavat koirat eivät suinkaan aina olleet rotupuhtaita, vaan usein esimerkiksi ajokoiran ja pystykorvan risteytyksiä.

Valtaosa hirvenmetsästäjistä piti kuitenkin parempana ja tuloksekkaampana rauhallista metsästystapaa ja koiria, joilla oli pysäyttävä paimenkoiramainen hirvikäytös. Pian tämä metsästystapa yleistyikin ajometsästystä suositummaksi tavaksi pyytää hirveä.


Päätä pidempiä vaikuttajia

Muutama harmaanorjanhirvikoira on jättänyt erittäin merkittävän tassunjäljen rodun jalostukseen Suomessa. Näitä olivat mm. 1960-70-luvuilla suureen arvoon nousseet Matti Laihon Jack ja Lars Sundsvikin Pigge.

Marko Niemelälle rodun legendat ovat lähinnä kovia käyttöpuolen periyttäjiä. – Harmaarodun kivijalka Suomessa on tietysti edellä mainittu käyttö- ja muotovalio Pigge, joka esiintyy jokaisen suomalaisen harmaan taustoissa, useiden takana monia kertoja. Muita kovia periyttäjäuroksia olivat mm. käyttövaliot Saku, Leilikallion Tuppu, Viklanmäen Jate ja Leilikallion Justus, Niemelä listaa. – Jos näiden tasoisia uroksia olisi jatkuvasti käytettävissämme, ei meillä olisi minkäänlaista huolta syntyvien pentujen vankasta riistaverisyydestä.

– Mikään rotu ei tietystikään ole käyttöominaisuuksiltaan niin vakiintunut, että joka ikisestä pennusta tulisi takuuvarmasti raudanluja metsästyskoira. Näin on laita norjanharmaidenkin kanssa. Jonkin verran syntyy myös riistavietittömiä pentuja, vaikka kasvattajat pyrkivätkin käyttämään jalostukseen varhaiskypsiä ja sitkeitä hirvityöskentelijöitä, toteaa Niemelä. – Jo edellä mainittujen vaikuttajien lisäksi Rantanen mainitsee aikansa huipuiksi Kruunupään Jerin, Jehun, Gärdetorpets Gärdan, Sakun, Miskan ja Mitrin.

– Koska hyvien narttukoirien osuus jalostustyössä on tiedostettu ja arvostusta halutaan lisätä entisestäänkin, on nykyään alettu kilpailla myös Mestaritar-nimisissä otteluissa. Göran Korkmanin omistama Pia on osoittautunut kilpasisariaan paremmaksi voittamalla tittelin jo kolmesti.


Ulkomuotoa ei viilata

Harmaanorjanhirvikoira on rakenteellis-toiminnalliselta tyypiltään peruspystykorva eli neliömäinen, ryhdikäs ja kulmauksiltaan suhteellisen avoin. Se on tiivisrunkoinen ja jäntevä koira, jota kompaktia vaikutelmaa vielä osaltaan korostaa tiiviillä rullalla kannettu häntä.

Harmaanorjanhirvikoira on nimensä mukaisesti väritykseltään harmaa, rodulle tyypillisin sävyvaihteluin.

Pertti Kälkäjän mukaan vaaleamman harmaat ovat olleet muodissa viime vuosina ja tumman harmaat joutuneet vähemmistöön. – Varsinaisesti värivirheellisiä syntyy perin harvoin eli sellaisia, joilla on valkoisia laikkuja, nokinen tai liian musta karva.

– Norjanharmaiden yleisimpiä ulkomuodollisia virheitä ovat tänä päivänä pitkärunkoisuus ja avoin, kiertymätön häntä, selvittää Jarmo Rantanen.

Rodunharrastajien ja -kasvattajien parissa ollaan yhtä mieltä siitä, että harmaata norjanhirvikoiraa ei tulisi jalostaa ulkomuotoa viilaten, vaan käyttöominaisuuksia vankasti vaalien. Koira, joka haluaa haukkua hirveä ja selviytyy tästä tehtävästä erinomaisesti, on riittävän terverakenteinen ja tarkoituksenmukainen valikoituakseen jalostuskäyttöön.

– Harmaa on puhtaasti käyttökoira, jopa miltei ”työkone”, jonka ulkomuodon korostaminen ei ole jalostuksellisesti viisasta, toteaa Marko Niemelä.

Arvostuksen painopiste näkyy selvästi myös Kennelliiton ylläpitämästä KoiraNetistä. Harvassa rodussa käyttövalioiden määrä on muotovalioihin suhteutettuna lähes kolminkertainen. Muotovalion arvoja on harmaille myönnetty viime vuoden marraskuun loppuun mennessä 733 kappaletta kun taas käyttövalioituneita koiria oli 3001.


Terveys

Harmaanorjanhirvikoira on hyvin terve rotu, sillä jalostusvalintoja ohjaa suoriutuminen suhteellisen rankasta työstä. Tällöin fyysisesti kestämättömät ja sairaat yksilöt tippuvat suvunjatkamisesta pois.

Urosharmaat astuvat hyvin ja emät hoitavat pentunsa moitteetta. Keskimäärin harmaiden pentuekoko on 5-7 pentua.

Norjanharmaiden PEVISA eli perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma on melko väljä, sillä tutkimusvelvoite asetetaan jalostuskoirille vasta toista pentuetta rekisteröitäessä. Useimmat kasvattajat kuitenkin tarkastavat jalostuskoiransa jo ennen ensimmäistäkään pentuetta sillä vain harva haluaa jalostaa sairailla koirilla, joka on aina riskinä kun käytetään tutkimatonta koiraa. Tutkituista koirista lonkkaniveliltään sairaita on noin 15,7 %. Kyynärnivelet on kuvattu kaikkiaan vain 39 yksilöltä, ja vain yksi poikkeavuus on löytynyt. Polvien osalta tilanne on kyynärnivelien kaltainen: 42 tutkitusta yksilöstä vain yhdellä on ollut muutoksia.

Silmätarkastettuja norjanharmaita on 453 kappaletta, joista sairausluokituksia on yhdellätoista: yksi HC, yksi GRD, neljä PHTVL/PHPV:tä ja viisi PRA:ta.

Honkasen kennelin Pertti Kälkäjä kertoo rasvapattien esiintymisen olevan kohtuullisen yleistä harmailla. – Jalostuksella ongelma on kuitenkin saatu nykyisin vähenemään. Tulevaisuus näyttää hyvältä.


Harmaan arkea ja metsästyksen riemua

Pertti Kälkäjä kertoo metsästysreissustaan 10-vuotiaan Joni-poikansa ja metsästysporukan kanssa.

– Aamu alkoi kämpässä mettäkaverin tuttuun hyväntahtoiseen piikittelyyn. ”Onhan se Perttikin vielä hengissä, vaikka yöllä kuorsasit siihen malliin, että olin valmis lyömään vetoa että et aamua näe. Meinasin jo hakea kuusenrassin kurkun nuohoamiseen.” Joukon tuttu sanailu sekoittuu kahviveden lupaavaan pulputukseen.

Pakkasaamu on kuulas. – Haukku kuuluu tänään kauas, sanoo Joni takanani. Kymmenvuotiaan innolla hän on ponkaissut varhain ylös ja puhelee nyt rauhoittavasti innokkaille koirille, jotka kärsimättöminä odottavat irtipääsyä metsälle.

Yhtä innokkaana mekin olemme aloittamassa jokasyksyistä jahtiamme. Tunnelma viriteltiin edellisiltana savusaunan muhevissa löylyissä. Monet mieluiset metsästystapahtumat kertailtiin ja väriteltiinkin. Hersyvät naurut vaihtuivat kiukaan kuumiin löylyihin ja kuumasta ähkyviin miehiin. Välillä nahka viilennettiin suolammen kylmässä syleilyssä.

Jahti alkaa. Norjanharmaahirvikoiranarttu Milla päästetään vapaaksi ja me Joni-pojan kanssa asettaudumme perinteiselle passipaikalle. Milla alkaa haukkua ja mielessäni läikähtää mukavasti.

Puhelimeni alkaa väristä rintataskussa ja metsästyskaveri-Kimmo soittaa kertoakseen että Millan haukussa on nyt emä ja vasa. Mukana oli kuulema aluksi myös iso uroshirvi joka kuitenkin karkkosi. Kehotan Kimmoa odottamaan jonkin aikaa ja lähtemään sitten haukulle.

Me jäämme Jonin kanssa passiin suon vierelle. Jännitys tiivistyy. Millan rauhallinen haukku kertoo, että hirvet pysyvät hyvin paikallaan.

Jokohan Kimmo on lähellä haukkua? Millaisessa paikassa hirvi on? Monet kysymykset risteilevät mielessäni.

Toinen norjanharmaa, Ana-niminen uros, on vielä kytkettynä. Mietimme, pitäisikö odottaa vielä hetki ennen kuin päästäisimme sen karkottuneen hirviuroon jäljille, ettei se vain sekoittasi Millan haukkua. Päätämme odottaa kunnes Kimmo ennättää haukulle.

Samassa ilmaa halkoo terävä kiväärin laukaus ja Millan haukku loppuu kuin seinään. Kuuntelemme vaiti, kunnes Kimmo soittaa puhelimeeni. – Vasa nurin, hän tiedottaa.

Pentti hakee peräkärryn ja ahkion. Minä lupaan opastaa Joukon ja Anan sarvipään jäljille ja tulla sitten avuksi vasaa suolistamaan.

Ana kiskoo hihnassa niin, että sen hengitys pihisee. Suuret sorkan jäljet kertovat hirven kääntyneen suon reunasta takaisin. – Kaadolla tavataan, Jouko hihkaisee koiralle ja päästää sen säntäämään eteenpäin vesi tassuista roiskuen.

Toisaalla Kimmon ampuma vasa makaa elottomana syvässä metsäojassa. Yritämme kiskoa sen ojan penkalle, mutta emme onnistu. Onneksi repussani on vetoköysi. Kiinnitämme sen läheisen petäjän ympärille ja saamme vasan ylös. Aloitamme Jonin kanssa suolistamisen.

Kimmo kytkee Millan ja virittelee varovasti kaatotulia. Juttelemme hiljaa ja odotamme Anan hirvihaukkua.

Ja sitten rävähtää haukku valloilleen vain vajaan puolen kilometrin päässä. Jähmetymme paikallemme ja hamuamme kiväärit käsiimme. Sovimme, että jos se on se karkkoontunut uros niin ammutaan, mutta emä säästetään. Muutaman minuutin jälkeen haukku loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin.

Terästämme aistejamme. Risahtiko etumaastossa? Vai oliko se pelkkää kuvittelua?

Kimmo tarkkailee metsäojan vartta. Samassa hän nostaa aseen poskelleen ja tähtää. Kimmo tekee sormillaan sarvia kuvaavan merkin otsalleen. Nyökkään ymmärtäneeni.

Korpi rävähtää koiran haukusta, nyt vain vajaan sadan metrin päässä. Mutta mitä ihmettä? Sehän on Millan haukku! Samassa Ana yhtyy haukkuun ja nyt on korpi ääntä täynnä.

Vilkaisen sivulleni ja huomaan pelkän katkenneen talutushihnan siinä mihin Kimmo kiinnitti Millan kaadon jälkeen. Anan haukun kuullessaan se puri hihnansa poikki koska halusi takaisin työhön. Haukku läheni, hirvi selvästi siirtyi hiljalleen meitä kohti.

Pidättelin hengitystä. Onneksi olimme tuulen alla, joten hirvi ei saanut meistä hajua. Koirat tulivat näkyviin ja siinä samassa häilähtää puiden välissä komea hirven kylki. Hirvi astelee hiljakseen ja pysähtyy välillä toviksi. Se tarpoo suoraan Kimmoa kohti.

Sydän pamppaillen seuraamme kun Kimmon ase nousee hiljaa poskelle. Vielä muutama askel ja hirvi on linjalla. Pitkät piinaavat minuutit matelevat. Askel, toinenkin... Nyt pitäisi laukaista, välähtää mielessäni ja ajatuksen katkaisee kiväärin kipakka ääni. Komea sarvipää ottaa muutaman holtittoman laukka-askeleen kun kaiku toistaa kaatolaukausta.

Tanner tömähtää ja ilmassa lentävät sammaleet hirven viime potkuista. Kiirehdimme kaadolle varmistamaan etteivät koirat riitaannu keskenään.

Komeiden kaatotulien lämmössä onnittelemme Kimmoa upeasta kaadosta ja kehumme koiria.

Nokipannu kiertää ja kuksat täyttyvät höyryävästä kahvista. Tunnelma on täydellinen.

Tapahtumia kerrataan ja yhdessä ihmetellään kuinka onnekkaasti uroshirvi kulki suoraan syliimme. Ehkä nuotion haju ja sopiva tuulen suunta aikaansai sen, ettei se tiennyt sijaintiamme, esitän arvioni tapahtumista. – Tuuli oli sopivasti lännellä, vahvisti poikani.

Hymyilen itsekseni. Joni oli aamulla malttamattomana hereillä, innokas nuori hirvimies. Pala nousee kurkkuuni. Pyyhkäisen kämmenselällä salaa silmäkulmaani. – Taitaa olla isänsä poika, ajattelen.




Julkaistu Koiramme-lehdessä.
Teksti: Salme Mujunen



Pääsivulle