Eristyneessä Islannissa kehittyi
reipas paimenpystykorva


Islantilaistiloilla lampaita ja hevosia paimentanut islanninlammaskoira on ainakin toistaiseksi jäänyt suhteellisen harvinaiseksi Suomessa. Pentuja syntyy noin 40 vuodessa. Kestävä työkoira on osoittautunut vilkkaaksi, ihmisrakkaaksi ja toiminnanhaluiseksi harrastuskaveriksi, joka ei viihdy sohvankoristeena.

– Islanninlammaskoira on lähtöisin ikivanhasta skandinaavisesta pystykorvatyypistä, jonka viikingit toivat 800-luvun lopussa Islantiin. Vuosisatoja koirat saivat kehittyä eristyksissä ja muovautua omaksi rodukseen, Riitta Lumiluoto Tunturiketun kennelistä kertoo. Islannissa on kehittynyt muitakin suljettuja eläinpopulaatioita, islanninhevonen ja islanninlammas. Islanninlammaskoirat ovat paimentaneet lampaita ja hevosia sekä toimineet talonvahteina. Islannissa lampaat ja hevoset laskettiin keväisin laitumelle ja koottiin suojiin syksyllä, sillä pedoista ei ole ollut saarella vaaraa.

– Kokoamisissa käytettiin apuna islanninlammaskoiria. Koirien tuli väsymättä etsiä vuorille ja laavakentille hajaantuneita lampaita. Ilman pienten sitkeiden koirien työtä olisi todennäköisesti moni lammas jäänyt löytymättä, joten tunnollista apuria arvostettiin. Kokoamispaimennuksen lisäksi koirien haluttiin ilmoittavan kotipihallaan vieraista ja karkottavan pihapiiriin eksyneet lampaat pois, Riitta Lumiluoto kertoo.

Rodun jalostuksen tavoiteohjelmassa kerrotaan, että islanninlammaskoiria käytetään edelleen jonkin verran kotimaassaan paimenkoirina ja pihavahteina, joskin suuri osa on nykyään seurakoiria. Rodun muuntumista seurakoirarooliin on helpottanut se, että islanninlammaskoira on toiminut vain hälyttävänä, ei kiinnikäyvänä vahtina.

Seurakoiraistumista ovat puoltaneet myös keskikokoisuus, helppohoitoisuus ja luonteen pehmeys. Alkuperäisiä käyttöominaisuuksia hyödynnetään nyt koiraharrastuksissa, kuten tottelevaisuuskokeissa ja agilitykilpailuissa.


Myötätuulta Englannista

Islanninlammaskoiran ensimmäinen rotumääritelmä on laadittu 1800-luvun lopulla, mutta varsinainen kasvatustyö alkoi vasta 1950-luvulla.

– Piristysruiske tuli oman maan ulkopuolelta tilanteessa, jossa penikkatauti ja vieraat rodut olivat lamaannuttamassa puhdasta islanninlammaskoirakantaa. Tuolloin englantilainen Mark Watson saapui Islantiin ja alkoi kartoittaa ja kerätä jo melkein kadonnutta rotua, Riitta Lumiluoto mainitsee.

– Hänen innostamanaan islantilaisetkin alkoivat arvostaa kansallisrotuaan ja kiinnostuivat kasvatustyöstä. Myönteisen aallon nostattamana perustettiin jalostustyötä tukemaan Islannin Kennelliitto ja sen alaisuuteen islanninlammaskoirajaosto DÍF eli Deild Íslenskur Fjárhundur.

– Islantilaisten myöhäisherännäisyys rodun säilyttämiseen sai aikaan rodun historiaan mielenkiintoisen sattuman. Kun Mark Watson oli valikoinut tietyt koirat vietäväksi Englantiin, yksi mukaan aiotuista nartuista katosi hetkeä ennen lähtöä. Myöhemmin selvisi, että narttu oli piilotettu tarkoituksella, ja siitä tuli yksi rodun islantilaisista kantanartuista.

Joitakin Watsonin kasvatteja palautettiin Islantiin vahvistamaan sikäläistä kantaa. Muut Watsonin kasvatit kuolivat myöhemmin Englannissa tautien ja kennelpalon seurauksena. Takaisintuonnin ansiosta muutaman koiran arvokas geeniperimä saatiin talteen.

– Jokainen Englannissa kuollut islanninlammaskoira on takaisku rodulle, sillä nykyiseen pieneen populaatioon ne olisivat olleet tervetullut lisä, Riitta Lumiluoto harmittelee.


Tanskassa suurin kanta

Rodun islantilaiseksi uranuurtajaksi on noussut Sigridur Petursdottir.

– Petursdottir on kasvattanut islanninlammaskoiria jo yli 30 vuotta kennelnimellä Frá Ólafsvöllum. Nykyisin hänen kasvattamansa koirat löytyvät lähes jokaisen islanninlammaskoiran sukutaulusta, Riitta Lumiluoto kertoo.

Islanninlammaskoiria on eniten Tanskassa, jossa rekisteröintimäärä kautta aikojen on yli 2000 kappaletta. Islanti on tilastossa kakkosena 1800 koiralla. Seuraavaksi vahvimmat issikkamaat ovat Norja ja Ruotsi tuhannella koiralla ja Saksa ja Hollanti hieman alle tuhannella. Suomen kannan kooksi arvellaan noin 300 yksilöä, USA:n ja Kanadan pari sataa. Muissa maissa on vain joitakin yksittäisiä kasvattajia ja satunnaisia pentueita.

– Kaikkiaan elossa olevia islanninlammaskoiria lienee maailmassa vain viitisen tuhatta. Kyse on siis hyvin pienestä rodusta.

Vuolasvirta-palkinnon saanut Riitta Lumiluoto toi aikoinaan Suomeen ensimmäisen islanninlammaskoiran Tanskasta.

– Minun jälkeeni muutamat islanninhevoskasvattajat innostuivat rodusta. Tuontinarttuja tuli ainakin Veronica Limnellille, Agneta Nymanille sekä Carin von Hellensille, Lumiluoto kertoo. – Agneta Nyman kiinnostui kasvattamisesta ja tuotti pari pentueellista Röggis-issikoita. Seuraavaksi kasvattajakaartiin tulivat mukaan vuonna 1995 ensimmäisen pentueensa Tuulenpuuskan kennelnimellä kasvattaneet Anne Haataja ja Kyllikki Maaranto.

KoiraNetin mukaan islanninlammaskoiria on tuotu Suomeen eri maista yhteensä 55. Vuosittaiset rekisteröintimäärät ovat asettuneet neljänkymmenen tienoille ja tuontien määrä noin kolmeen koiraan vuodessa. Pääosin islanninlammaskoiria tuodaan Ruotsista, Norjasta, Islannista, Tanskasta, Hollannista ja Saksasta. Myös ulkomaisten astutusten ja tuontisperman avulla pyritään laajentamaan geenipohjaa. Rekisteröintien määrä Suomessa on hienoisessa kasvussa.

– Todennäköisesti nousu selittyy ainakin osittain rotutiedon yleisellä lisääntymisellä. Harrastajien yhteisenä toivomuksena on kuitenkin, ettei rodusta sorruttaisi antamaan liian siloteltua kuvaa. Islantilaista ei pitäisi erehtyä hankkimaan sohvakoiraksi, koska silloin joudutaan ongelmiin, rodun harrastaja Paula Ruotsalainen painottaa.


Alkukantainen käyttökoira

Merja Korhonen mainitsee islantilaisten luonteissa esiintyvän kohtuullisen paljon hajontaa.

– Vaikka keskivertoissikka on tyypillisesti iloinen ja avoin, esimerkiksi temperamenteissa voi esiintyä huomattavaa vaihtelua. Osa koirista on erittäin vilkkaita, osa rauhallisia. Itselläni on kolme issikkaa, joista yksi on vilkas, toinen rauhallinen ja kolmas siitä väliltä.

– Hyvin rauhallista islanninlammaskoiraa voi olla hankala motivoida tekemiseen, Alina Niskanen arvioi. – Toisessa ääripäässä ovat hermostuneet säheltäjät, jotka eivät jaksa keskittyä ja haukkuvat erittäin runsaasti. Ääripäiden väliin mahtuu paljon sopivan aktiivisia koiria, jotka oikein motivoituina ovat mainioita harrastuskoiria.

– Osa islantilaisista on laumapyrkyreitä, eli niillä on jonkin verran dominanssia, Riitta Lumiluoto kertoo. – Tällaiset koirat haluavat mielellään hallita ihmistä, mutta koska tämä ihmisen arvovallan "ylikäveleminen" ei juuri koskaan tapahdu aggressiota käyttäen, koiran kipuaminen laumahierarkiassa jää toisinaan huomaamatta. Ongelmat vain ilmaantuvat vähitellen.

– Luonteensa vuoksi islanninlammaskoira vaatii määrätietoisen kasvatuksen. Saatuaan hyvät peruseväät koira voi hyvin, käyttäytyy asiallisesti kotona ja innostuu harrastustouhuista. Luonteeltaan issikat ovat pääsääntöisesti ihmisrakkaita ja avoimia, tosin arkoja on joukossa pienenä vähemmistönä, Lumiluoto toteaa.

– Islantilaisella on hyvin kehittynyt kyky kietoa omistaja tassunsa ympärille ja siten herttaisella naamalla haalia lauman johtajuus vähitellen, Minna Turunen paljastaa. – Ongelmat huomataan tavallisesti vasta siinä vaiheessa, kun koira kieltäytyy tottelemasta ja käyttäytyy kuin Euroopan omistaja. Rotu ei dominoi perinteisellä tyylillä vaan luottaa siihen, että kun vaikuttaa nöyrältä, voi tehdä mitä vain.

Tiina Hyvösen mukaan islanninlammaskoira on alkukantainen käyttökoira. Jalostusta ei ole viety pitkälle, mikä näkyy paitsi ulkomuodollisena vaihteluna, myös luonteiden monimuotoisuutena.

- Kun ymmärtää islanninlammaskoiran moninaiset luonteenpiirteet, on helpompi kasvattaa koirastaan koko perheen kaveri tai miellyttävä harrastuskumppani. Pehmeää koiraa täytyy kouluttaa melko eri tavoin kuin kovempaa koiraa, ja molempia ääripäitä islantilaisista löytyy. Kun luonteen hajonta on näin ilmeistä, täytyy kasvattajien olla valmiita opastamaan pennunottajia kohti koiransa oikeanlaista tapakasvatusta.


Ei kaipaa silkkihansikkaita

– Olen itse tyypillinen tapaus ensimmäisen koiran hankkijasta, joka ei osannut lähteä oikealla tavalla liikkeelle, Tiina Hyvönen kertoo. – Kävimme kaikki pentukurssit ja luin läpi lukuisat koirakirjat, mutta tein silti virheitä, jotka kostautuivat myöhemmin. Jälkikäteen ajateltuna en tuntenut kylliksi omaa koiraani vaan yritin kasvattaa sitä silkkihansikkain, vaikka koirani olisi kaivannut enemmän määrätietoisuutta ja selkeämpiä rajoja. Luonnetestikin vahvisti asian: koirani oli huomattavasti kovempi kuin olin aluksi luullut.

– Ongelmat kasaantuivat niin, että koirani alkoi puolitoistavuotiaana komentaa ihmisiä. Se haukkui ja hyppi ja vaati meitä miellyttämään itseään erilaisissa tilanteissa. Onneksi tajusimme ryhtyä toimeen ja katsoa ongelmia silmiin. Perheen toimintatavat muutettiin perinpohjaisesti. Näin koiralle löytyi oma paikka taloudessa, ja se alkoi silminnähden rentoutua ja rauhoittua. Tietyistä säännöistä ei sovi vieläkään lipsua, vaikka koira on jo kolmevuotias. Se käyttäisi varmasti tilaisuutta hyväkseen, ja kotirauha olisi saman tien mennyttä, Hyvönen uskoo.

– Kun ongelmia alkoi ilmaantua, aloin harrastaa koirani kanssa agilitya, tottelevaisuutta ja jäljestämistä. Harrastamisen myötä suhteemme parantui huomattavasti. Oivalsin, että tämän koiran kanssa on välttämätöntä puuhailla aktiivisesti, sillä pelkkä sohvalla löhöily tuottaa ongelmia.

Rodun toistaiseksi ainoan tottelevaisuusvalion kouluttanut Minna Turunen määrittelee ihanneluonteiseksi issikaksi koiran, joka muistuttaa pitkälti hänen omaa koiraansa.

– Minulla on mielestäni upealuonteinen islantilainen. Se on melko kova ulkoisia asioita kohtaan eikä hätkähdä pienistä, silti se on ihmistä kohtaan nöyrä ja toimii kuin ajatus. Koirassa on itsevarmuutta ilman dominanssia. Se on valmis tekemään töitä niin kauan kun jalat kantavat, eikä se arkielämässä hauku turhia. Se on vilkas, iloinen, avoin ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, Turunen kiittelee koiransa luonnetta.


Luonnetestit jalostuksen apuna

– Islanninlammaskoirien sosiaalisuus toisia koiria ja eläimiä kohtaan on varsin hyvä, Kati Jääskeläinen toteaa. – Issikat ottavat vieraat eläimet lauman jäseniksi varsin vaivattomasti huolimatta siitä, olivatko ne perheessä ennen koiraa vai saapuivatko vasta myöhemmin. Tosin samaa sukupuolta olevia koiria ei laumaan välttämättä hyväksytä aivan varauksettomasti.

– Islantilaista sanotaan helpoksi roduksi oppivaisuuden ja miellyttämishalun vuoksi, mutta kannattaa muistaa, että issikka on helppo koira vain, jos sen jaksaa kouluttaa, Kati Jääskeläinen muistuttaa. – Vaivannäkö ei mene hukkaan, sillä palkaksi viitseliäisyydestä saa reippaan pusukoneen, joka on aina valmiina lenkille ja touhuamaan omistajansa kanssa.

Sanna Salomaa on vertaillut rotumääritelmän luonnekuvausta luonnetestistä saatavaan informaatioon. Rotumääritelmän mukaan "Islanninlammaskoira on kestävä ja ketterä paimenkoira, joka työskentelee haukkuen. Se on erittäin hyödyllinen paimennettaessa tai ajettaessa karjaa laitumilla, vuorilla tai etsittäessä kadonneita lampaita. Luonteeltaan islanninlammaskoira on erittäin valpas ja se ottaa vieraat aina innokkaasti vastaan olematta aggressiivinen. Metsästysvietti ei ole voimakas. Islanninlammaskoira on iloinen, ystävällinen, utelias, leikkisä ja peloton".

– Jotta koira vastaisi tätä kuvausta, sillä pitäisi olla vähintään kohtuullisesti toimintakykyä. Sen tulisi ehdottomasti olla avoin ja luoksepäästävä. Taistelutahdon tulee olla kohtuullinen, terävyyttä ja puolustushalua pitäisi löytyä hieman. Islantilainenhan on alkujaan toiminut myös pihavahtina, Salomaa kuvailee.

Paula Ruotsalainen teki vuonna 2004 yhteenvedon luonnetestatuista islanninlammaskoirista.

– Urosten loppupisteiden keskiarvo oli noin 138 pistettä, nartuilla hieman alempi. Narttujen tuloksissa hajonta oli kokonaisuudessaan uroksia suurempi.


Henkinen kestävyys tärkeätä

Tähän mennessä yhteensä 75 islanninlammaskoiraa on luonnetestattu.

– Kannan kokoon nähden luku on oikein hyvä. Tulosten perusteella tyypillinen islanninlammaskoira on seuraavanlainen: kohtuullinen toimintakyky, pieni terävyys ja pieni puolustushalu, kohtuullinen taisteluhalu, hieman rauhaton hermorakenne, vilkas temperamentti, pehmeyttä hieman, luoksepäästävyydeltään hyväntahtoinen ja avoin, laukauskokematon, Riitta Lumiluoto kuvailee.

– Kaikkiaan 13 koiraa on hylätty luonnetestissä: Viisi hermorakenteen ja kaksi laukausalttiuden vuoksi. Kuudella koiralla loppupisteet jäivät alle 75 pisteen.

Islanninlammaskoiran tärkeisiin ominaisuuksiin kuuluu henkinen kestävyys.

– Issikan pitäisi kyetä yhteistyöhön ihmisen kanssa mutta osata työskennellä myös itsenäisesti, Sanna Salomaa selittää. – Paimennushalu kuuluu rotuun, vaikka ei yhtä voimakkaana kuin esimerkiksi bordercolliella. Työskennellessään rodunomaisen issikan tulee osata haukkua. Tosin nykyajan harrastuskoirien töissä, esimerkiksi tottelevaisuuskokeissa, haukkumista ei suosita.

Kennel Saagelin Alina Niskanen määrittelee keskivertoislantilaisen melko vilkkaaksi ja eloisaksi koiraksi.

– Hermorakenteesta riippuu, onko vilkas yksilö enemmän vai vähemmän äänekäs. Rodussa on paljon todella pehmeitä, jopa arkoja yksilöitä. Raja pehmeän ja pelkäävän koiran välillä tuntuu olevan tulkinnanvarainen ja hiuksenhieno. On toki ymmärrettävää, että pienen koirakannan vuoksi jalostuksesta ei voi karsia koiria liian rankalla kädellä. Silti hyvin pehmeiden koirien jalostuskäyttö epäilyttää, sillä pennut saattavat olla luonteeltaan vielä heikompia kuin vanhempansa, Niskanen pohtii.

– Ääniherkkyyttä rodussa on selvästi enemmän kuin mitä luonnetestitulokset paljastavat. Jostain syystä useat islantilaiset arvioidaan luonnetestissä laukauskokemattomiksi, vaikka ne arkielämässä ovat selvästi paukkuarkoja. Enemmistö on kuitenkin täysin laukausvarmoja tai oikealla tavalla laukauskokemattomia.

– Islanninlammaskoirissa on havaittavissa sama ilmiö kuin monien muidenkin työkoirarotujen kohdalla. Osa kasvattajista pyrkii jalostamaan selvästi pehmeämpiä ja rauhallisempia koiria, jotta ihmiset pärjäisivät niiden kanssa vaivattomasti ja pentuja olisi helpompi myydä, kertoo Sanna Salomaa.

– Mielestäni rotua ei kuitenkaan saisi alkaa muuttaa helpommaksi ja siten loitontua alkuperäisestä ihanteesta. Mieluummin kasvattajien pitäisi etsiä potentiaaliset kodit rodunomaisen luonteisille koirille tai vaihtoehtoisesti olla teettämättä pentuja. Puhtaita seurakoiria ja vähemmän haukkuvia rotuja löytyy ennestään pilvin pimein, eikä islanninlammaskoirasta tarvitse alkaa jalostaa särmätöntä perusseurakoiraa.

Salomaa muistuttaa, että muotiroduksi tuleminen olisi kohtalokas isku rodulle.

– Populaatio on niin pieni, ettei se kestäisi määrän lisäämistä laadun kärsimättä, hän toteaa.

Luonnetesti on islanninlammaskoirilla osa muotovalionarvoa. Kolmen näyttelysertin lisäksi koiran täytyy selvittää luonnetesti hyväksytysti, jotta siitä tulee valio. – Luonnetestaaminen todella toimii tällä rodulla, Merja Korhonen kiittelee. – Emme voi sulkea silmiämme siltä, että rodussa on hyvin herkkiä ja pehmeitä narttuja. Luonnetestin avulla voimme suorittaa jalostusvalintaa niin, etteivät samat virheet toistu uroksella. Ilman laajaa testaamista luonne olisi liian helppo sivuuttaa jalostusvalinnoista, eikä se olisi rodulle hyväksi.


Jahtaustaipumusta esiintyy

Islanninlammaskoirasta haaveilevan on syytä huomioida, että issikka on usein kiinnostunut muista eläimistä.

– Lähes kaikissa koirakirjoissa mainitaan, ettei islanninlammaskoirilla ole metsästysviettiä, Minna Turunen kertoo. – Pennunkyselijät ovat tulkinneet tämän niin, että islantilainen ei välittäisi oravista, linnuista ja rusakoista. Oman kokemukseni perusteella islantilaiset kuitenkin ovat kiinnostuneita etenkin linnuista. Kuuluuhan rodun alkuperäiseen tehtävään karkottaa haaskalinnut vastasyntyneen karitsan luota. Eli islanninlammaskoiralla on metsästysviettiä siinä määrin, että se jahtaa ja hätistelee eläimiä. Halu ei vain ole yhtä raju kuin esimerkiksi suomenpystykorvalla.

Islantilaisten jahdattaviksi ovat päätyneet myös autot, pyöräilijät ja lenkkeilijät.

– Ongelmakäytös korostuu etenkin, jos koira on turhautunut eikä sillä ole riittävästi tekemistä. Varhainen puuttuminen ja jahtausmahdollisuuksien huolellinen estäminen on tärkeää, jotta ikävät tavat karsiutuisivat, Alina Niskanen toteaa.

Kirsi Honkala pitää islanninlammaskoiraansa vapaana ainoastaan paikoissa, joissa ei ole liikennettä.

– Kun koirani takaa-ajovietti yltyy, se ryntää kiihkoissaan niin oravien kuin moottorikelkkojenkin perään. Tätä tapaa ei ole helppo kitkeä pois, sillä koira on luonteeltaan varsin kova, Honkala mietiskelee. – Tiedän, että islanninlammaskoirien yleisin kuolinsyy on auton alle jääminen, siksi suhtaudun ongelmaan vakavasti.

Kaksi islanninlammaskoiraa tokon erikoisvoittajaluokkaan kouluttanut Anne Ahonen pitää koiriaan lähes aina kytkemättöminä. – Vapaus vaatii toki vastuuta. Se myös edellyttää, että koiralle on annettu niin hyvä peruskoulutus, ettei se lähde ohi kiitävien asioiden perään.

– Islanninlammaskoira haluaa olla lähellä omistajaansa, joten koulutuksen avulla sen kyllä saa tulemaan luokse eri tilanteissa. Omat koirani eivät ole koskaan karanneet luotani, Ahonen vakuuttaa. – Toinen on kyllä lähtenyt livohkaan hoitopaikasta peräti kahdesti, mutta vain tullakseen kotiin.

Islanninlammaskoirissa on jonkin verran omistajiinsa ylikiintyneitä yksilöitä. – Eroahdistus on rodulla verrattain yleistä, Tiina Hyvönen kertoo. – Islanninlammaskoira pitäisi jo pennusta lähtien totuttaa jäämään kotiin rauhallisesti, ettei se jäisi ikävöimään ja haukkumaan omistajan perään. Jotkut heittävät koirilleen lähtötilanteessa makupaloja etsittäväksi, toiset antavat aktivointilelun. Eräät ovat päätyneet kokeilemaan feromoniadaptereita, joiden vapauttaman kemikaalin uskotaan tyynnyttävän koiran mielialaa.


Usein äänessä

Islantilainen on äänessä mielellään ja usein. – Haukkuminen on islantilaisten rotuominaisuus, Sanna Salomaa toteaa. – Jotkut ovat hiljaisempia, ja kasvatuskin vaikuttaa haukkumisen määrään, mutta tosiasia on, että rodulla on haukkuminen verissä.

– Islantilaisen kuuluu haukkua työskennellessään ja äänellään ilmoittaa myös saapuvista vieraista, Alina Niskanen kertoo. – Sen sijaan jatkuva tyhjän haukkuminen ei ole toivottavaa, mutta jalostusmateriaalin vähyyden vuoksi siihen ei oikein voida tehokkaasti puuttua.

Merja Korhosen mukaan haukkuminen kulkee jonkin verran voimakkaampana tietyissä suvuissa. – Yleisesti ottaen islantilainen ei ole mikään räksyttäjä, mutta jotkut yksilöt kyllä löytävät turhan helposti syyn haukkumiselle.

Vaikka islanninlammaskoira vahtii kotiaan haukkuen, se ei kuitenkaan sananmukaisesti vartioi. – Haukusta huolimatta issikka ottaa vieraat vastaan häntä heiluen ja lähtisi varmaan varkaan mukaan, jos sitä vain pyydettäisiin, kennel Aitiorannan Tiina Kankkunen naurahtaa.

Anne Ahonen sanoo, että muutoin kirjavassa joukossa ihmisystävällisyys on miltei kaikkia islantilaisia yhdistävä luonteenpiirre. – Naama hymyssä ja helikopterihäntä propellina pyörien islantilainen ottaa vastaan niin ystävät kuin kylänmiehet, Ahonen kiittelee rodun luonnetta.


Issikka tarvitsee aktiivisen omistajan

Tiina Kankkunen sanoo, että islanninlammaskoiraa voi suositella hyvin erilaisille koiranhankkijoille. – Vain jos vaatimuksena on, että koira on hiljainen ja näkymätön eli käytännössä se asuu vaiti ulkotarhassa, niin silloin rotu on totaalisesti väärä.

Tiina Hyvönen korostaa, että islanninlammaskoira kaipaa aktiivista emäntää tai isäntää. – Kotiväellä täytyy olla viitseliäisyyttä järjestää koiralleen toimintaa ja virikkeitä, vaikkapa paimennusta, lelujen tai namien etsintää, metsässä kivien ja kantojen yli hyppelyä, perheenjäsenten etsimistä tai mitä erilaisimpia temppuja. Pitkätkään aamu- ja iltalenkit eivät yksin riitä, vaan islanninlammaskoira tarvitsee myös aivotyötä.

– Jos etsit sopeutuvaa seuralaista sohvalle tai jalkojesi juureen lojumaan, unohda koko rotu. Jos taas olet valmis perehtymään tapakasvatukseen ja tekemään töitä toimivan suhteen eteen, rotu voi olla sopiva valinta, Hyvönen kannustaa.

Anne Ahonen puolestaan kiteyttää suosittelulistansa kolmen ein luetteloon: ei ääniherkille omistajille, ei siisteysintoilijoille eikä ihmiselle, joka ei osaa sanoa ei.

Sanna Salomaan mielestä islantilainen ei ole perfektionistin tai tosikon koira.

– Jos odotat koiraltasi täydellistä omistajan palvomista ja kontrolloitua hillittyä käytöstä, etsimäsi löytyy todennäköisimmin jostain muusta rodusta. Vaikka rotu soveltuu monipuolisesti harrastuskäyttöön, ei se välttämättä ole paras valinta nopeasti huipulle tähtäävälle ohjaajalle. Tottelevaisuuskokeisiin lisähaasteita tulee rodun haukkuherkkyydestä. Etenkin agilityn maxiluokassa säkäkorkeus jää usein turhan pieneksi, eikä nopeuskaan yllä kevyempien bordercollieiden tasolle, Salomaa toteaa.

– Kerrostalo ei välttämättä ole islanninlammaskoiralle sopiva asuinympäristö haukkumis- ja vahtiominaisuuksien vuoksi. En myöskään suosittelisi rotua, jos haaveissa on kasvattaa koirien lukumäärää voimakkaasti. Niin sosiaalisia nämä eivät ole, että kaikki taatusti eläisivät lopun elämäänsä sulassa sovussa, Salomaa jatkaa.

– Meillä on käynyt useita ihmisiä tutustumassa rotuun, ja vaikuttaa siltä, että pienehkö koko, söpö ulkonäkö ja avoin luonne hämäävät ihmisiä. Islanninlammaskoira kun ei ole joka kodin koira. Rotua käytetään edelleen työkoirana, ja työkoiran ominaisuudet asettavat omat vaatimuksensa omistajalle.

Riitta Lumiluoto suosittelee issikkaa retkeilevälle, paljon luonnossa liikkuvalle ihmiselle ja harrastajalle, joka haluaa itselleen haasteellisemman rodun kuin palveluskoirarodut keskimäärin ovat. Islanninlammaskoira on Lumiluodon mukaan ihanteellinen kotikoira maalle, jossa koiralla on oma reviiri. Tarhakoiraksi islanninlammaskoirasta ei silti ole.

– Issikka kärsii, jos se eristetään omista ihmisistään. Toinen koira ei korvaa ihmisen seuraa, Sanna Salomaa painottaa.

Islanninlammaskoira haluaa tavallisesti osallistua perheen arkeen. – Omat koirani ovat mukana kaikissa kodin toimissa: pyykinpesussa, jääkaapin puhdistuksessa ja vuoteen sijaamisessa, Paula Ruotsalainen luettelee.

– Monet eläkeläiset ovat muuten saaneet hyvän kaverin islantilaisista, Merja Korhonen mainitsee. – Heillä on aikaa koiralleen ja seurallinen islantilainen nauttii sellaisesta täysin rinnoin.


Haaveena paimennustesti

– Islannissa käytetään edelleen paimenkoiria, mutta bordercollie on pääosin syrjäyttänyt islantilaisen, Alina Niskanen kertoo. – Näiden kahden rodun työskentelytapa poikkeaa toisistaan niin paljon, että usein niitä olisi järkevää käyttää yhdessä. Olen ahkera Islannin kävijä, mutta en ole onnistunut näkemään yhtään kokoamistilannetta, jossa molempien rotujen osaaminen olisi valjastettu palvelemaan yhteistä päämäärää.

– Monet lammasfarmarit ovat sitä mieltä, että islanninkoirat ovat hyviä seurakoiria, mutta eivät kovin hyviä työkoiria. Toiset vannovat ehdottomasti islantilaisen nimeen ja sanovat, että bordercollieilta jää äänettömän paimennuksen vuoksi osa lampaista vuorille. Islantilaisten kannattajat mainitsevat, että bordercollie täytyy aina kouluttaa, mutta islantilainen tietää luonnostaan mitä tehdä.

– Itse ajattelen, että jos islanninlammaskoiriin käytettäisiin puoletkin siitä koulutusajasta, joka panostetaan bordercollieen, islanninlammaskoirat voisivat toimia huomattavasti monipuolisempina paimenkoirina vielä nykypäivänä, Alina Niskanen uskoo.

Suomessa on käytetty noin kymmentä islantilaista jonkinasteisessa paimennuskäytössä. Tavallisimmin issikoilla on paimennettu maitokarjaa, mutta myös lampaita ja islanninhevosia. Testausmielessä on koiria tutustutettu lisäksi poroihin ja vuohiin.

– Islantilainen paimentaa painostaen eläimiä haukulla, Niskanen kertoo. – Tarvittaessa koira voi tehostaa painetta näykkäämällä. Islantilainen on luonnostaan voimakkaammin ajava kuin kokoava koira, eikä sillä ole luontaista vahvaa taipumusta kiertää laumaa kuten bordercolliella. Islantilainen ajaa eläimiä poispäin ihmisestä, ei niinkään kuljeta niitä ihmiselle.

– Ajotyyli on tässä mielessä samanlainen kuin lappalaisroduilla, Minna Turunen vertailee. – Islanninlammaskoirille ei ole vielä kehitetty omaa virallista paimennuskoetta. Tällä hetkellä kuitenkin käydään jo keskustelua mahdollisen paimennustestin muodosta. Islantilaisille haluttaisiin luoda standarditesti, jota voitaisiin käyttää muuallakin maailmassa paimennusominaisuuksien testaamiseksi.

Aika monet islantilaiset ovat päässeet Suomessa kokeilemaan paimennusta leirien yhteydessä. Kiinnostusta paimennukseen tuntuu riittävän ja koiriltakin on löytynyt taipumuksia.

– Oma koirani Manni oli paimentamassa nautoja. Harjoitusaika venyi ylipitkäksi, jolloin lehmät kyllästyivät ajattamiseen. Kun Mannin vuoro tuli, yksi tympääntynyt lehmä potkaisi sitä ärsyyntyneenä. Koira lensi potkun voimasta suorastaan kaaressa, Anne Ahonen kertoo.

– Manni ei ollut millänsäkään. Se ampaisi välittömästi näykkäämään nautaa jalasta ja väisti uuden potkun nopealla maahanmenolla. Tällaisella määrätietoisuudella se sai naudat liikkeelle ja kunnioittamaan itseään.

Rovaniemellä pidetyn erikoisnäyttelyn yhteydessä islanninlammaskoirat pääsivät puolestaan tutustumaan poroihin. Ahonen muistelee, kuinka alkuhankaluuksien jälkeen Hjalli-koira kävi kasaamassa porot ja ajoi tokan kohti erotteluaitausta.

– Sitkeästi ja nopeasti se johdatti porot erotteluaitaukseen ja meni sinne itsekin. Minä katselin ajoa ihaillen vierestä. Yhtäkkiä poromies kehotti minua kutsumaan äkkiä koirani pois, ettei sille käy huonosti pienessä aitauksessa. Huusin Hjallia, ja se tuli luokseni kiitolaukkaa. Tämän jälkeen Hjallista tarjottiin huomattavaa rahasummaa ja minä olin tietysti imarreltu. Ajatella, että he olisivat oikeasti halunneet ostaa koirani porotyöhön!


Harrastuskoirien määrä lisääntynyt

– Islantilainen ei ole koiranäyttelyissä mikään ryhmäkehien kestotähti, Sanna Salomaa toteaa. – Monet koirat ovat kuitenkin yltäneet hienoihin saavutuksiin rotukehässään niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Viime vuosina on rotuun valmistunut useita kansainvälisiä muotovalioita. Vahvistettuja "inttejä" ovat tähän mennessä Eyvinur Fra Bjarkarlundi, Fjalla-Freki, Rekikelin Mette-Maarit, Tunturiketun Miska, Tunturiketun Ralli, Tunturiketun Roni, Tunturiketun Tryggur, Tuulenpuuskan Hjalti, Ulvdalens Misty ja Una.

– Yhtä tai kahta ehdotonta näyttelytähteä ei voi nimetä, sillä kärki on leveä. Erikoisnäyttelyssämme on aina voittanut eri koira, samoin islantilaisten vuoden näyttelykoirakilpailussa, Salomaa kertoo.

– Yhdellä tavalla mitattuna kansainvälisesti menestynein suomalainen islanninlammaskoira on todennäköisesti Tunturiketun Misla, joka saavutti Ruotsissa Tukholman kansainvälisessä koiranäyttelyssä RYP-5-sijoituksen, Riitta Lumiluoto kertoo suomalaismenestyjän tähtihetken.

Harrastuskoirien määrä on todella ilahduttavasti lisääntynyt.

– Islannintuonti Fjalla-Freki on rotumme ensimmäinen tottelevaisuusvalio, lisäksi tokon erikoisvoittajaluokassa kilpailee Tunturiketun Manni. Voittajaluokassa ahkeria osallistujia ovat puolestaan Tunturiketun Hjalli ja Tunturiketun Salkavalka. Kaikkiaan jo 29 islantilaista on osallistunut viralliseen tokoon. Määrä on varsin hyvä näin pienessä rodussa, Sanna Salomaa iloitsee.

Agilityn kolmosluokassa kilpailevat menestyksekkäästi muun muassa Milennas Rune, Rekikelin Mette-Marit, Saagelin Ástsael, Suttenselkä Fylkir, Trita fra Gull Lyklinum ja Tuulenpuuskan Heimir. Uusia koirakoita on kovaa vauhtia tulossa kilpakentille. Agilityvalioita ei toistaiseksi rodussa ole, mutta joitakin nollavoittoja löytyy jo kolmosluokasta.

- Agilityssa suurin kansainvälinen huippuhetki oli ehdottomasti se, kun Luxemburgissa islanninlammaskoira Sledge ohjaajanaan Ferdinand Effes voitti midien joukkuemaailmanmestaruuden, Tuula Pessa kertoo.


Pk-koeoikeuksien puolesta jännitetään

Myös palvelus- ja pelastuskoiratoiminta kiinnostaa. Yhteensä 11 islanninlammaskoiraa on läpäissyt palveluskoirien käyttäytymiskokeen. – Pk-tuloksia on kahdella koiralla: hakukokeen ykkösluokan koulutustunnuksen on saavuttanut Tuulenpuuskan Gerthur ja jälkikokeen kakkosluokan koulutustunnuksen Saagelin Astsael, Tiina Hyvönen kertoo.

Huoli pk-oikeuksien säilymisestä on harrastajien keskuudessa suuri. Nämä kaksi koetulosta on saavutettu ennen Palveluskoiraliiton päätöstä, jonka mukaan kolmen vuoden aikana (1.1.2004–31.12.2006) kussakin rodussa tulee vähintään yhden koirakon saavuttaa koulutustunnus jostakin pk-lajista. Muuten koeoikeudet poistetaan.

– Koeoikeudet koetaan hyvin tärkeiksi rodulle, vaikka aktiivisten kilpailijoiden määrä on pieni. Paineet kasaantuvat kuluvan koekauden lopussa muutaman harvan koirakon ylle, sillä oikeuksista ei millään tahdottaisi luopua, Hyvönen sanoo.

Hyvönen jatkaa, että keskustelupalstoilla on noussut huoli rodun soveltuvuudesta pk-lajeihin sen pienen koon vuoksi. – Koetaan, että maastossa ketterä ja kestävä islanninlammaskoira kyllä pärjää, mutta tottiksen hyppynoudot metrisellä hyppyesteellä ja jyrkällä A-esteellä voisivat tuottaa ongelmia joillekin yksilöille. Olen itse sitä mieltä, että jos koulutuksessa edetään huolellisesti askel kerrallaan, ei suuria ongelmia pitäisi ilmaantua. Fyysistä kokoa huomattavasti enemmän merkitsee koiran henkinen kantti, lähinnä työskentelyhalu. Sen ovat myös pk-kokeissa menestyneet pienikokoiset mudit osoittaneet.

Pelastuskoirapuolella yksi issikka on tähän mennessä saavuttanut virallisia tuloksia. Birnungur-nimisellä islanninlammaskoiralla on kilpailukirjassaan merkinnät PERA-B ja IPOR-A koulutussaavutuksista.


Terverakenteinen peruskoira

– Ihannerakenteinen islantilainen on suorakaiteen muotoinen, kohtuullisesti kulmautunut ja hyvä ravaaja, Alina Niskanen kertoo. – Sillä on keskivahva luusto, keskikokoiset pystyt korvat ja tiiviisti selälle kiertyvä häntä. Islantilaisen ulkomuodossa ei pitäisi olla mitään turhaa tai liioiteltua, vaan kaikki rakenteelliset ominaisuudet tulisi arvostella käytön ja toimivuuden kannalta. Valitettavasti osa koirista on turhan niukasti kulmautuneita, joten liikkeet eivät aina ole niin maatavoittavia kuin tavoite olisi.

Sanna Salomaa näkee issikassa terverakenteisen peruskoiran. – Koska kyseessä on pihakoira, ei rakenteen kuulukaan olla puhtaasti paimenkoiramainen. Islanninlammaskoiralle ei siis haeta esimerkiksi korostuneen voimakkaita ja näyttäviä kulmauksia.

– Eturinta ei saisi olla edestä katsottuna liian leveä, koska koiran täytyy kyetä tekemään erittäin nopeita sivuttaisväistöjä. Islantilaisen liikkeistä välittyy vaikutelma suuresta kestävyydestä. Se liikkuu niin sanotusti säästöliekillä eikä tuhlaa energiaansa liikkeiden tehokkuuteen ja näyttävyyteen, Salomaa havainnollistaa.

– Muihin hieman samankaltaisiin rotuihin verrattuna issikka on pienempi kuin suomenlapinkoira ja norjalaista buhundia puolestaan matalaraajaisempi ja elastisempi. Kaikkien näiden kolmen rodun ilmeet ovat aivan omanlaisensa. Islantilaisen tunnistaa erityisen sen nauravasta naamasta.

Islanninlammaskoira on rakenteeltaan ketterä. – Se hallitsee taitavasti liikkeensä ja on erinomainen kiipeilijä. Jos issikka lähtee valumaan pystysuoralta kalliolta alaspäin, se vain levittää raajansa ja antaa liikkeen viedä, kroppa lähellä kalliota. Tähän tarvitaan rodulle ominaisia huomattavan liikkuvia niveliä ja myös mielellään ylimääräisiä varpaita, kuten lunnikoirilla. Takaraajoissa varpaita saisi olla mielellään kuusi, joillain yksilöillä eturaajoissakin on kuusi varvasta, Anne Ahonen kertoo.

Islanninlammaskoiria on monen värisiä. Päävärin tulee kuitenkin olla vallitseva. Erilaiset punaiset eli soopelit ovat yleisimpiä. Niillä on tyypillisesti valkoisia merkkejä tassuissa, rinnassa, kauluksessa sekä piirtona päässä. Kuonossa voi olla musta maski, mutta se ei ole välttämätön. Soopelin lisäksi rodusta löytyy erisävyisiä riistoja, maksanruskeita ja sinisiä. Sinisyyden aiheuttama laimennusgeeni on toistaiseksi osunut vain mustamaskisiin punaisiin koiriin, jolloin maski ja kirsu ovat laimentuneet hopean värisiksi ja muu koira on haalentuneen kermatoffeen värinen. Sinisyys on monilla pitkäkarvaisilla roduilla aivan harmiton väri, mutta lyhytkarvaiset siniset voivat sen sijaan sairastua ns. sinisen koiran syndroomaan, joka saattaa aiheuttaa erilaisia vakavia iho-oireita.

Mantteli- eli satulavärisiä koiria on muutamia, vaikkei rotumääritelmä väriä sallikaan. Värivirheelliseksi luokitellaan myös musta ilman ruskeita tan-merkkejä. Tätä väriä esiintyy aina silloin tällöin etenkin hollantilaisissa linjoissa. - Pienen populaation vuoksi olisi kuitenkin naurettavaa karsia koiria jalostuksesta pois pelkän värin vuoksi, Salomaa painottaa.


Lyhytkarvainen samanarvoinen pitempikarvaisen rinnalla

Turkin pituus vaihtelee lyhyestä puolipitkän kautta pitkään. – Valittaen täytyy todeta, että karvanlaatu on monilla pitkäkarvaisilla ja osalla keskipitkäkarvaisista liian pehmeä ja pumpulinen, Alina Niskanen huomauttaa. – Monet tuntuvat pitävän pitkäkarvaisia issikoita kauniimpina, mutta muutamat kasvattajat ja harrastajat suosivat lyhyttä karvaa.

– Aiemmin näyttelyissä jotkut tuomarit eivät tunnustelleet pitkäkarvaisten koirien rakennetta karvan alta. Tällöin lyhytkarvaiset, joiden rakenteen saattoi hahmottaa ilman tunnustelemista, saivat huonoja arvosteluja eivätkä pärjänneet pitkäkarvaisille. Onneksi nykyään epäsuhtaa näkyy kehissä harvemmin, Niskanen huokaa.

Riitta Lumiluoto kertoo lyhyen ja puolipitkän karvan olevan omistajalle helpoin ja säänkestävin vaihtoehto. – Välttääkseen pitkiä pehmeitä turkkeja kasvattajat suosivat tätä nykyä jalostusvalinnoissaan nimenomaan pitkän ja lyhyen karvan yhdistämistä.

Islanninlammaskoira on tyypin vaihtelevuuden vuoksi haasteellinen arvosteltava.

– Kerran eräs tuomari sijoitti koirani rotunsa parhaaksi. Vajaa kolme kuukautta myöhemmin sama tuomari kertoi, että koira on selvästi buhund, ja antoi sinisen nauhan. Kyse oli lähes kaksivuotiaasta koirasta, joten rotutyypin täydellinen vaihdos ei kai olisi fyysisesti mahdollinen tuossa ajassa, toteaa Paula Ruotsalainen.

– Näyttelyharrastuksen kannalta lähihistorian suurin muutos koettiin vuonna 2004, kun voimaan tuli vaatimus hyväksytystä luonnetestistä muotovalion arvon saamiseksi. Jalostuksen kannalta muutos oli positiivinen, mutta se harmitti tietysti joidenkin näyttelyissä menestyneiden, luonnetestissä hylättyjen koirien omistajia, Ruotsalainen jatkaa.


Terveyttä tutkitaan kattavasti

Islanninlammaskoira on suhteellisen perusterve rotu. Tosin se ei ole täysin vapaa perinnöllisistä sairauksista, kuten ei mikään muukaan rotu.

– Rodun lonkkavikaprosentti on melko korkea, 179 kuvatusta koirasta 31,8 prosentilla on C- tai D-lonkat. E-lonkkaisia ei Suomessa kuvatuissa ole tullut ilmi, Alina Niskanen tietää.

– Kyynärnivelkuvatuista 89 yksilöstä kahdella on 1-asteen löydös, muilla terveet nollat. Polvitutkituista issikoista neljän polvet ovat vika-asteeltaan 1-asteiset ja yhden 2-asteiset, muut terveitä nollia.

Perinnöllistä harmaakaihia on tavattu jonkin verran eri maissa. – HC on islanninkoiran yleisin silmäsairaus. Useimmiten se todetaan jo nuorelta koiralta. Onneksi Suomessa ei kaihitapauksia ole toistaiseksi löytynyt. Distichiasista eli ylimääräisiä silmänpintaa hankaavia ripsiä on maailmassa todettu parillakymmenellä koiralla. Yksi näistä löydöksistä on Suomesta. Suomesta on löytynyt myös yksi silmän verkkokalvon kehityshäiriö eli RD-muutos, Alina Niskanen kertoo.

– Silmäsairauksien kartoittamisen esteeksi on noussut rodun valtamaa Tanska, jossa tarkastuksia suoritetaan vähäisesti verrattuna rekisteröintimääriin, Niskanen harmittelee.

– Perinnöllistä sydänvikaa dilatoivaa kardiomyopatiaa on issikoilla diagnosoitu varmuudella kaksi tapausta, Niskanen kertoo. – Perinnöllistä munuaisvikaa on tavattu lähinnä Tanskassa, vaikka kaksi tapausta on tullut ilmi Suomessakin. Muista maista ei tällä hetkellä ole varmaa tietoa. Perinnöllinen kilpirauhasen vajaatoiminta on vaivannut muutamaa islantilaista ja hollantilaista yksilöä. Koiran itsensä kannalta todennäköisesti vakavimmat ongelmat ovat nimenomaan munuaisvika, johon koira kuolee 2–8 kuukauden iässä ja dilatoiva kardiomyopatia, joka saattaa johtaa koiran äkkikuolemaan missä iässä tahansa. Onneksi nämä vakavimmat sairaudet ovat harvinaisia.

Joitakin allergiatapauksia ja kivesvikoja on tullut esiin. Hammaspuutoksia esiintyy myös jonkin verran, lähinnä P1-hampaiden puutoksia.

Islanninlammaskoira on ollut 1.1.2002 lähtien mukana Kennelliiton PEVISA:ssa eli perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmassa. Ohjelman mukaan vanhempien lonkat ja silmät täytyy tarkistaa ennen pentueen rekisteröintiä.

- Varsinaista rekisteröintirajoitetta ei ole, ainoastaan tutkimusvelvoite, Niskanen kertoo. – Tosin yhdistys pyrkii ohjaamaan jalostusta niin, että pentuvälitykseen ei oteta D–E-lonkkaisten, silmäsairaiden, sydänsairaiden, polvivikaisten eikä kyynärnivelsairaiden (asteet 2–3) koirien pentueita. Myöskään kilpirauhasen vajaatoimintaa tai muuta perinnöllistä sairautta sairastavan koiran pentuetta ei hyväksytä välitykseen.


Hoivavietti hyvin säilynyt

Pentueisiin syntyy keskimäärin 4–5 pentua. Tiinehtyvyysongelmia esiintyy vähän, astumisongelmia sen sijaan enemmän. – Lähinnä astutuksissa syntyy vaikeuksia, koska urokset pääsevät astumaan vain harvoin, eikä kokematon vanhapoika välttämättä osaa teknistä suoritusta kuten konkari. Suurin osa astutuksista sujuu kuitenkin hyvin, Riitta Lumiluoto selvittää.

– Synnytysongelmia on viime vuosina ilmennyt jonkin verran. Polttojen kesken loppuminen tai osittainen polttoheikkous, kalkinpuutos ja suurikokoiset pennut ovat tuottaneet kasvattajille harmaita hiuksia. Hoivavietti on rodussa hyvin säilynyt. Narttu pitää pennuistaan lähes poikkeuksetta erinomaista huolta, Alina Niskanen kehuu.

– Viime vuosina terveysasioihin on alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Tutkimusten lisääntymisestä johtuen myös vikoja on tullut enemmän esiin, Sanna Salomaa myöntää. – Pienen populaation vuoksi löytyneiden sairauksien vastustaminen tulee olemaan vaikeaa, sillä pienestä kannasta tuskin löytyy erillisiä, sairauksista vapaita sukuja.

– On valitettavaa, että ulkomailla islantilaisten terveyttä ei tutkita läheskään siinä määrin kuin Suomessa. Esimerkiksi polvitutkimuksia tehdään säännöllisesti vain Suomessa, joten ongelman todellinen laajuus ja vakavuus eivät selviä. Ulkomailla vakavistakin sairauksista on saatettu vaieta, ja koiria on "kuopattu" kaikessa hiljaisuudessa, Salomaa paheksuu.

– Pieni populaatio tietysti aiheuttaa haasteita jalostusvalintoihin, mutta pidän silti epärealistisena joidenkin harrastajien mielessä siintäviä erittäin negatiivisia tulevaisuudennäkymiä. Rotu on tarkoituksellisesti säilytetty monimuotoisena ja alkukantaisena. Ongelmia toki on, mutta onko niitä kuitenkaan samassa määrin kuin roduissa, jotka on jalostettu ulkomuodoltaan todella rankasti tiettyyn muottiin, Paula Ruotsalainen kysyy.


Kleptomaaneja ja ahmatteja

Vilkkaat ja ihmisiinsä syvästi kiintyvät islanninlammaskoirat tarjoavat omistajilleen monenlaisia hauskuuksia. Seuraavassa issikkaharrastajat kertovat sattumuksistaan koiriensa kanssa.

– Manni on elämäni koira. Se on vilkas ja eläväinen vielä yhdeksän vuoden iässä. Viime kesänä eräs tokotuomari sanoi koirasta tulevan ihan hyvä, kunhan se saa ikää ja malttia lisää. Itse taas pelkään, että se kuolee ennen tätä suurta päivää, Anne Ahonen naurahtaa.

– Manni osaa ryömiä ja laskea mäkeä kuin saukko. Kerran eräs vastaantulija kysyi, että onko koirallani jalka poikki, kun se oli ryöminyt kolmatta korttelinväliä nousematta kertaakaan jaloilleen. Selitä siinä nyt sitten perusteluja koiran omaperäiselle huvitteluntarpeelle!

– En varmaan tule saamaan toista koiraa, joka olisi yhtä kiintynyt minuun kuin toinen koirani Hjalli, Ahonen sanoo. – Jos se saisi valita, se viettäisi koko päivän alle kahden metrin säteellä minusta. Jos ääneni on flunssan takia painuksissa, Hjalli luulee minun olevan surullinen, ja se haluaa nuolla naamaa lohdutukseksi.

Paula Ruotsalaisen islanninlammaskoira Roni oli kolmen kuukauden iässä kuin pieni punainen kettu. – Hevosnäyttelyssä 5-vuotias tyttö tuli kysymään minulta, mistä olemme saaneet ketunpennun. Vastasin, että se ei ole kettu vaan islanninlammaskoira. Tyttö oli hetken hiljaa ja laukaisi sitten ilmoille päättelynsä lopputuloksen: "Ai, se syö lampaita!".

– Islantilaiset ovat tavallisesti ahneita koiria, Alina Niskanen toteaa. – Saga-narttuni saataville ei ole koskaan voinut jättää ruokaa ilman valvontaa. Herkut häviävät jopa keittiön pöydältä, nuorempana se söi esimerkiksi kokonaisen joulukinkun.

– Sterilisaatioleikkaus ei suinkaan vähentänyt Sagan ruokahalua. Erityisesti vieraiden aikaan meillä voi nähdä uskottavan teatteriesityksen. Ensin Saga menee ruokakupin viereen ja haukahtelee muutaman kerran, sitten se käy kupin viereen makaamaan ja valittaa. Lopulta kuppi on etujalkojen välissä, pää kupissa ja sieltä kuuluu vain nälkään kuolemaisillaan olevan koiraraukan vaikerrusta.

– Vanhimmalla islantilaisellani Skutilla on erittäin hyvät unenlahjat, Minna Turunen kertoo. – Se nukkuu sikeästi ja näkee vauhdikkaita unia. Niiden aikana se haukahtelee ja sätkyttelee jaloillaan villisti. Usein se lopulta herää omaan haukkumiseensa ja tekee sitten tarkastuskierroksen muiden koiriemme luona, herättää ne ja menee itse tyynesti takaisin nukkumaan. Kerran se heräsi omaan haukkuunsa ja ryntäsi kiukkuisena ulko-ovelle. Se kai teki unessa itse itselleen ilmoituksen murtovarkaista? Tämän enempää ei fakta ja fiktio voi kai sekoittua, Minna toteaa.

– Vuosia sitten nyt jo edesmennyt lemmikkikäärmeeni oli päässyt työpäivän aikana karkuun, kertoo Kati Jääskeläinen. – Kun tulin kotiin, ihmettelin omituisesti käyttäytyvää koiraani. Se juoksi luokseni ja sitten olohuoneen perimmäiseen nurkkaan, uudestaan ja uudestaan. Aikani ihmeteltyäni huomasin terraarion kannen liikkuneen paikaltaan ja siitä ymmärsin käärmeen karanneen. Koiran osoittamasta nurkasta karkulainen löytyi helposti.

– Tämä samainen Jaki-koira kantoi kerran vapaana juoksevan kesyrotan häkin oven eteen ja tuuppasi sen kuonollaan sisälle. Liekö paimenkoiran alku ollut sitä mieltä, että paimennettavat pysykööt lestissään?

Sanna Salomaan Halti-koira on parantumaton kleptomaani. – Se varastelee likaisia sukkia, karkkipapereita, kyniä ja muita pieniä esineitä ja kerää nämä aarteet sängyn alle. Muilla kahdella koirallamme ei ole sen mielestä mitään asiaa aarrekammioon. Näpistely on siitä selvästi hauskaa, sillä naaman virneestä näkee, milloin se on jemmannut jotain tai suunnittelee ryöstöretkeä.

– Halti rakastaa kottikärryajelua. Aina kun olemme pihatöissä ja kärry on tyhjennetty, koira pomppaa kärryihin eikä nosta peppuansa ennen kuin sitä on hetki ajelutettu, Sanna nauraa. Islantilaisen suuri kiintyminen omaan ihmiseensä tuottaa joskus vaaratilanteita.

– Lähdin kerran mökiltä autolla hakemaan miesväkeämme kalareissulta noin puolen tunnin ajomatkan päästä. Jätin koirat sisälle ja lähdin matkaan. Kun tunnin kuluttua palasimme pihaan, auton viereen singahti metsästä likomärkä Iida-narttu, Marianne Trogen kertoo.

– Mökin ovi oli lukossa, eikä muita ovia ollut. Mistä koira oli oikein päässyt ulos? Huomasimme, että makuuparven ikkuna oli auki ja repaleinen hyttysverkko lepatti tuulessa. Pudotusta oli yli neljä metriä! Iida oli hypännyt maahan, juossut metsän halki auton perään ja takaisin kuullessaan auton palaavan. Se oli kuumissaan ja läähätti valtavasti.

– Pelkäsin että putoaminen noin korkealta olisi aiheuttanut Iidalle sisäisiä vaurioita. Huoli oli onneksi turha, sillä heti seuraavana aamusta se otti vetolelunsa ja alkoi paiskoa sitä innoissaan. Selvisimme onneksi vain säikähdyksellä!




Julkaistu Koiramme-lehdessä.
Teksti: Salme Mujunen



Pääsivulle