Jenkki on amerikkalainen visio
englantilaisesta cockerista


Amerikancockerspanielilla on aikuisenakin hellyttävän pentumainen ulkomuoto. Sen suuret sielukkaat silmät vetoavat useimpiin ihmisiin ja jenkin ystävällinen luonne kruunaa koko komeuden. Jenkki on hyvin rakastettava olento, joka on omimmillaan lapsiperheessä, mutta vain mikäli vanhemmat kantavat turkinhoidosta täyden vastuun.

Jenkki on alati iloinen ja toimelias pakkaus, kuin ikuinen pentu, joka pelkällä olemassaolollaan levittää ympärilleen iloa ja hyvää mieltä.



Historiaa

Amerikancockerspanielin rodunomainen ulkomuoto, sellaisena kuin me sen tänä päivänä tunnemme, on kehitetty USA:ssa amerikkalaisen ihanteen mukaiseksi. Tuosta kehityksestä on olemassa hyvin yksityiskohtaista kirjallista tietoa, josta huokuu vahva pyrkimys muokata sikäläisestä cockerikannasta uudenlainen, rodun alkuperästä huomattavasti poikkeava versio. Määrätietoisten jalostusvalintojen jälkeen jenkki erosi tyypiltään selvästi englantilaisesta cockerspanielista.

– Aivan aluksi englantilainen cockeri ja jenkki kulkivat rinta rinnan samana rotuna myös Amerikassa, ulkomuototuomarina toimiva Candida’s kennelin Merja Ylhäinen toteaa. – Eriytymisen lähtölaukaus oli se rajapyykki, kun rodunharrastajat alkoivat suosia rungoltaan lyhyempää ja pitempiturkkista muotoa. Tämän suuntauksen tuloksena rotu myöhemmin jaettiin kahtia; englannincockerspanieli säilyi sellaisenaan rodun kotimaan tavoitteiden mukaisena, mutta amerikancockerspanielille laadittiin oma, eriytynyt rotumääritelmänsä vuonna 1946. Jenkin suurimmiksi eroiksi cockeriin verrattuna tulivat rungon neliömäisyys, lyhyempipäisyys ja runsaampiturkkisuus.

– Ensimmäiset englantilaiset cockerspanielit vietiin Amerikkaan jo 1600-luvulla, jenkkien historiaan perehtynyt Tiina Saarinen Exclamation-kennelistä kertoo. – Amerikancockerspanielin kehitys omaksi rodukseen alkoi kuitenkin selkeästi vasta 1800-luvulla. Eräänlainen lähtölaukaus rodulle saatiin vuonna 1883, kun Mr Pitcher toi Englannista Yhdysvaltoihin nartun nimeltä Chloe II. Se oli ennen tuontia astutettu vanhalla mantereella englantilaisella Obolla, Saarinen selvittää.

– Obo on taustoiltaan erittäin mielenkiintoinen, sillä sen isä oli itse asiassa sussexinspanieli ja emä fieldspanieli, mutta Obo itse rekisteröitiin cockerspanieliksi, Merja Ylhäinen mainitsee.

– Chloe II:n ja Obon pentueeseen syntyi uros Obo II, joka voidaan laskea modernin jenkin kantaisäksi, Saarinen jatkaa varhaisvaiheiden historian selventämistä. – Obo II oli tyypiltään selvästi edellä muita aikansa uroksia, vaikka oli silläkin tietysti omat ulkomuodolliset puutteensa, Saarinen kertoo. – Se, mikä teki tästä uroksesta myöhemmin suorastaan legendaarisen, oli paitsi sen huikea näyttelymenestys, myös erittäin vahva periyttämiskyky. Obo II jätti jälkeläisiinsä hyvin voimakkaasti omaa tyyppiään ja sitä amerikkalaiset rodunkehittäjät arvostivat. Jälkikäteen on arvioitu, että Obo II oli isänä yli kahdellesadalle pennulle. Amerikancockeri otti tuona aikana valtavan harppauksen eteenpäin rodunomaiselta ulkomuototyypiltään kun kasvattajat alkoivat käyttää Obo II:n linjattuja koiria jatkojalostukseen, Saarinen kertoo.

– Seuraava suuri edistysaskel jenkkien tyypissä tapahtui vuoden 1916 aikoihin. Ulkomuototuomari Townsend Scudder halusi ostaa mustavalkoisen uroksen Blackstone Chiefin itselleen. Kauppoja ei hierottu aivan tavalliseen tapaan, sillä Chiefin saadakseen hän joutui ostamaan, ei enempää tai vähempää, kuin koko Blackstone kennelin. Tämän kaupan myötä Scudder sai itselleen myös Chiefin punaisen urospennun. Uros nimettiin Robinhurst Foreglow'ksi, Saarinen kertoo. – Scudder ei valitettavasti onnistunut saamaan Foreglowlta mitään erityisen mainittavia jälkeläisiä aikaiseksi, mutta sen sijaan vuonna 1921 muuan nuori, silloin vielä kennelnimetön kasvattaja Herman Mellenthin niin sanotusti tuli ja räjäytti potin. Hän astutti punaisen narttunsa Rees' Dollyn Foreglow'lla ja tästä yhdistelmästä syntyi uros nimeltä Red Brucie. Se vei rodun jälleen aivan uudelle tasolle, Saarinen sanoo. – Samoihin aikoihin tehtiin vielä toinenkin jenkkien historiaan suuresti vaikuttanut pentue; mustavalkoinen narttu Midkiff Seductive astutettiin Foreglow'lla. Tästä yhdistelmästä syntyi mustavalkoinen uros Midkiff Miracle Man, joka oli tyypiltään erinomainen ja taustoiltaan hyvin erikoinen, sillä tuolloin ei yksiväristä ja kirjavaa oltu vielä koskaan tarkoituksellisesti yhdistetty. Miracle Man'ista lähtien kirjavien jenkkien tyyppiä alettiin parantaa parittamalla niitä hyvien yksiväristen kanssa.

– Herman Mellenthin sai myöhemmin kennelnimen My Own, Saarinen jatkaa. – Hän astutti narttunsa My Own Lady Huntingtonin isällään Red Bruciella ja tästä yhdistelmästä syntyi musta uros My Own Brucie, jonka saavutukset ovat vielä tänäkin päivänä huikeat. 1930- ja 40-luvuilla tämä koira saavutti valtavan suuria näyttelyvoittoja kerta toisensa jälkeen, Saarinen kertoo. – Myös periyttäjänä Brucie jätti rotuun laadukasta jälkeä.

Jenkkien jokaisesta väriryhmästä löytyy omat legendansa ja jalostuksellisesti vahvat vaikuttajansa. – Edellä mainitut koirat historian alkuvaiheilla ovat kuitenkin niitä, jotka vaikuttivat koko rodun kehittymiseen sellaiseksi, millaisena sen tänä päivänä tunnemme, Saarinen toteaa.

– Yksiväristen suuriksi nimiksi voi mainita Glenmurray’s Solid Black’in sekä sen isän Palm Hill’s Caro–Bu’s Solid Goldin, Ylhäinen kertoo. – Nämä koirat ovat erittäin monen yksivärisen amerikancockerin sukutaulussa ympäri maailmaa. Molemmat olivat jo eläessään suuria näyttelymenestyjiä. – Marvellous–kennelin Marja Valkeeniemi mainitsee lisäksi kirjavista jenkeistä legendaarisen Empire's Brooklyn Dodger’in. – Dodger oli kuvankaunis koira, samoin kuin buff–värinen Beaujolais Minnesota Magic.


Jenkki saapuu Suomeen

Suomeen ensimmäisen amerikancockerspanielin toi vuonna 1967 rouva Jane Erkko. – Hän myös kasvatti maamme kaksi ensimmäistä pentuetta vuosina 1969 ja 1970, Merja Ylhäinen tietää. – Seuraavat jenkit saapuivat vuosina 1968-69 Anja Puumalalle Leavenworth-kenneliin. Erkon ja Puumalan lisäksi rodun historian ensimmäisiä merkittäviä suomalaisia kasvattajia olivat kennel Von Mein-Heimin Marja Hoffren, Quartermasterin Sirpa Palonen, Mistywayn Annaliisa Heikkinen, De Brightdale’sin Kaarina Pirskanen, kennel Parisaden Pertti Kangassalo, Bittersweetin Tiina Sinisalo ja Caperhillin Liisa Frantsi.

Suomalaiset ovat näyttäneet ottaneensa rodun omakseen ja tehneet ansiokasta kasvatustyötä, sillä harrastajajoukko on säilynyt vuodesta toiseen melko samankokoisena. Rekisteröintimäärät vuodesta 1991 vuoteen 2004 ovat olleet: 201-223-210-216-200-132-111-115-115-160-148-191-207-180.

Tuontikoirien osuus rekisteröinneistä vaihtelee tavallisesti noin viidestä aina pariinkymmeneen koiraan saakka. Eniten tuonteja tehdään nykyisin Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Eestistä, Venäjältä, Italiasta, Espanjasta ja Unkarista.

– Aiemmin suurin tuontimaa oli USA, kennel Serenen Marjatta Tanninen kertoo. – Tosin koska koko maailman jenkkikanta joka tapauksessa perustuu amerikkalaisiin koiriin heti parin sukupolven jälkeen, myös muualta maailmalta tuodut jenkit ovat käytännöllisesti katsoen amerikkalaissukuisia, Tanninen selventää. – Kun nykyinen hännäntypistyspolitiikka tuli voimaan Suomessa, se lähes lakkautti tuonnit Atlantin takaa. Täällähän ei saa enää näyttelyttää töpöhäntäisiä jenkkejä ja rodun kotimaassa pitkähäntäisillä taas ei ole mitään asiaa näyttelykehiin, Tanninen sanoo.

– Typistettyhäntäisiä amerikkalaisia koiria tuodaan jonkin verran jalostuslainaan maahamme ja näin niiden geeniperimää on mahdollista yhdistää täkäläisiin koiriin, Merja Ylhäinen mainitsee. – Olisi tietysti mukavaa lähettää korkeatasoinen jalostuslainassa ollut koira takaisin kotimaahansa Suomen muotovalion arvon mukanaan, mutta tällä hetkellä se ei ole käytännön syistä johtuen mahdollista, Ylhäinen harmittelee.


Luonne

Amerikancockerspanieli on luonteeltaan hyvin iloinen ja avoin veijari. Se on koira, joka on kaikkien kaveri koko suurella sydämellään. Jos jenkin elämänasennetta pitäisi hyvin tiivistetysti kuvailla, voisi se olla vaikkapa Marco Bjuströmäisesti: ”Hali-hali ja pusi-pusi vaan kaikille”.

– Jenkki kiintyy voimakkaasti sekä ihmisiin että toisiin koiriin, Marvellous–kennelin Vuolasvirta-palkittu Marja Valkeeniemi toteaa. – Sen luonteelle on erittäin tyypillistä loppumaton ulospäinsuuntautuneisuus ja ystävällisyys. Jopa urokset tulevat hyvin toimeen keskenään ja nartut keskenään, joten samassa perheessä voi olla useita koiria ilman rasittavaa kyräilyä. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta tavallisesti jenkki sopeutuu erinomaisesti laumaan.

– Jenkki sopii loistavasti ihmiselle, joka kaipaa kaikkialle mukana seuraavaa uskollista ystävää. Amerikancockeri on aina valmis toimintaan, reipas kuin pikku partiolainen, Valkeeniemi sanoo.

Jenkin energisyys on suorastaan loputonta. – Vilkkautensa vuoksi se saattaa siksi toisinaan koetella omistajiensa hermoja, sillä jenkki haluaa mielellään olla huomion keskipisteenä, Exclamation-kennelin Tiina Saarinen mainitsee.

– Englantilaiseen sukulaiseensa verrattuna jenkit ovat cockereita jonkin verran vilkkaampia, ehkä vielä huumorintajuisempia ja niin sanotusti blondimaisempia, Marjatta Tanninen naurahtaa. – Kenties nämä rotujen poikkeavuudet selittyvät myös kansallisuuksien erilaisuudella, sillä eivätkö britit olekin ystävällisyydessään hieman varautuneempia ja konservatiivisempia, kun puheliaat amerikkalaiset, joille on luontevaa ilmaista asioita leveään tyyliin: ”Oh, it's so Wonnnderfulll!!”.

– Amerikancockerspanieli on sellainen positiivinen hössöttäjä, Karita Kempas Heavenly Way's -kennelistä kuvailee. Se on luonteeltaan valikoimaton, todella kultainen koko perheen koira. – Jenkin luonteen tasapainoisuus on ehdottomasti tämän rodun kantava kulmakivi. Se on kotonaan tilanteessa kuin tilanteessa, eikä suotta ahdistu tai ala mököttämään. – Jos jokin huono puoli jenkin luonteesta pitäisi mainita, se olisi varmaankin pohjaton ahneus. Jotkut yksiöt voivat olla todella törkeitä varastamaan ruokaa ja saattavat napata herkkuja jopa ihmisten käsistä, Kempas mietiskelee.

– Epätoivottuja luonteenpiirteitä on varmasti jokaisessa rodussa, sillä kaikki yksilöt eivät voi täydellisesti vastata ihannekuvaa, Kempas kertoo. – Jenkeillä tällaisia ei-toivottuja ominaisuuksia ovat eroahdistus ja hermostuneisuus, joka ilmenee lähinnä turhan räksyttämisenä.

– Amerikancockeri on luonteeltaan iso koira pienessä koossa, kennel Candida’sin Merja Ylhäinen sanoo – Sen tulee olla vapautunut, vilkas, utelias ja tasapainoinen, eikä koskaan arka. Valitettavasti näitä arkoja ja levottomia koiria kuitenkin esiintyy jonkun verran. Jopa aggressiivisia, mitä jenkki ei missään tapauksessa saisi olla. – Kasvattajien tulisi nykyään kiinnittää vielä enemmän huomiota luonteen jalostamiseen, Ylhäinen opastaa. – Haukkuherkkyys on ikävä ominaisuus, joka tulisi karsia pois jo pentuaikana, sillä jenkki ei saa olla räksyttävä. Ihanteellisimmillaan amerikancockeri on aina valmis kaikkeen kivaan touhuun ja se suorastaan rakastaa saamaansa huomiota.

Ylhäinen ei luokittelisi jenkkiä mitenkään yltiöpäiseksi kodin tuholaiseksi. – Huonekalut saavat jäädä syömättä, mutta kengät ja muutkin nahkaesineet kuten hihnat ja käsineet saattavat kiinnostaa kovastikin pureskeluikäistä hampaitaan vaihtavaa pentua. Ne kannattaa siis kerätä pois pennun saatavilta, Ylhäinen kehottaa.

– Vaikka jenkki ei välttämättä vaadi pitkiä lenkkejä päivittäin, niin se on toki innokas liikkuja jos omistaja liikunnasta pitää, Ylhäinen kertoo. – Sadeilmat saattavat tosin inhottaa joitakin yksilöitä ja tällaisina päivinä jenkille voi riittää hyvinkin pikainen ulkoilu.

– Ei ole pahaksi, jos pennun koulutuksessa olisi ripaus määrätietoisuutta mukana silloin, kun pomon paikka on jaossa, Ylhäinen mainitsee. – Urokset ovat yleensä luonteeltaan voimakkaampia kuin nartut ja uhmaikä saattaa niillä toisinaan muodostua hankalaksi.

Serene–kennelin Marjatta Tanninen nimittää jenkkiä ikuiseksi leikki–ikäiseksi. – Vaikka vilkkaus tavallisesti ihastuttaa, on se joskus kieltämättä hieman rasittavaakin, Tanninen naurahtaa.

– Olen pannut merkille, että viime aikoina on näyttelykehissä esiintynyt hyvin pehmeitä, jopa aristelevia koiria. Silloin tällöin kuulee myös hyvin kovaluonteisista ja dominoivista jenkeistä, Tanninen sanoo. – Mukava luonne on jenkille niin tärkeä ominaisuus, että olen helposti huolissani kaikista luonteeseen liittyvistä ongelmista, vaikka ne olisivatkin kannan kokoon suhteutettuna harvinaisia. Jenkin tulee olla luonteeltaan helppo koira eli sen perustavoille opettamisesta pitäisi jokaisen normaalilla maalaisjärjellä varustetun selvitä ilman vaikeuksia, Tanninen selvittää.

Jenkillä ei saa olla vartioimiskäyttäytymistä, eikä sille ole toivottavaa puolustaa tai vahtia tavaroita tai ihmisiä. Myöskään tälle rodulle ei toivota terävyyttä eli reagoimista uhkaan aggressiivisesti. Ihanneluonteinen jenkki ei tule koskaan osallistumaan suojelukokeeseen, siihen se on paitsi aivan liian pieni, myös luonteeltaan täysin soveltumaton. Jos sen sijaan kehitettäisiin jonkinlainen ihmisten ilahduttamis- ja viihdyttämiskoe, siinä jenkki olisi todennäköisesti aivan lyömätön ykkönen.

– Jenkki on luonteeltaan hyvin sopeutuvainen vilpertti, Tanninen määrittelee. – Sen omistajaksi aikovalle voi kuitenkin esittää yhden ehdottoman vaatimuksen, joka on huumorintajuisuus. – Sotilaallinen kuri ja vakavamielisyys tappaa ilon jenkin silmistä ja lamauttaa sille niin tyypillisen yhtäjaksoisen hännän heilutuksen. Jenkki ei suinkaan ole ilkeä tai pahankurinen, vaan vain vilkas ja kekseliäs toimissaan.


Harrastuskoirista

Kauniisti laitettu amerikancockeri on huomiota herättävän näyttävä näyttelykoira. Sen liikkeissä on ulottuvuutta ja ryhtiä, joiden ansiosta se usein noteerataan myös ryhmäkilpailuissa.

– Näyttelykehissä on vuosien varrella ollut melko tasainen kilpailu moneen muuhun rotuun verrattuna, sillä ketään aivan suvereenia vuodesta toiseen pärjännyttä kestovoittajaa ei ole ilmaantunut, Marjatta Tanninen kertoo. – Tämä johtunee siitä, että turkin työläyden takia jenkin näyttelyura harvoin kestää vuosikausia ja toisaalta se kertoo myös rodun ulkomuodollisen tason laajuudesta. Yksi viime vuosien jenkkimenestyjä on ollut Myskon Monika ja muita lähiaikojen menestyjiä mm. Marvellous Sweet N'Classy, Candida's California Charm ja KrisMyth Novel Idea. – Mutta aivan koko kasiryhmän kirkkaimmaksi kohoava tähti taitaa vielä odottaa syntymäänsä, Tanninen pohtii.

Merja Ylhäinen on kiertänyt harrastuskenttiä ja näyttelykehiä yli 25 vuotta. – Vastaani on tullut niin paljon menestyneitä koiria, että on oikeastaan mahdotonta nostaa ketään ylitse toisten. Pelkkä luettelokin venyisi turhan pitkäksi. – On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että näyttelymenestys ei saa olla koiralle se tärkein saavutus vaan jenkin hyvä luonne ja hyvä terveys ovat pokaaleja paljon merkityksellisempiä, ulkomuototuomarina toimiva Ylhäinen korostaa. – Näyttelykoiratkin ovat suurimman osan ajastansa perhekoirina, joten niilläkin luonne ja terveys ovat keskeisiä vaatimuksia.

Jenkki on innokas jäljestäjä, jolla on oikeus osallistua metsästyskoirien jäljestämiskokeeseen. – Lajina mejä on jo itsessään varsin työläs, saatikka sitten tällaisen suuriturkkisen koiran kanssa, Tanninen kertoo. – Joten vaikka jenkit aivan silminnähden nauttivat jäljestämisestä, saattaa harrastamisen työläys estää omistajaa saamasta suurempaa mejä–kärpäsen puraisua. Harrastajia on jenkki-ihmisten joukossa pieni, mutta sitäkin sitkeämpi joukko.

Tiina Saarisen mielestä jenkki on erinomainen mejä-koira. – Vaikka harrastajamäärä ei näyttelyiden liikuttamaan massaan verrattuna ylläkään samalle tasolle, tuntuu mejä olevan tällä hetkellä kuitenkin nosteessa.

Merja Ylhäinenkin kiittelee jenkin jäljestämisominaisuuksia. – Rotujärjestömme koettaa omalta osaltaan kannustaa harrastajia mejän pariin mm. järjestämällä vuosittain rotumestaruus–mejäkilpailun, Ylhäinen kertoo. – Tänä vuonna mestaruuksiin osallistui kuusi koiraa ja voittajaksi ylsi jo kymmenvuotias, Kati Vauhkosen omistama jäljestämisvalio Candida’s Tuff Cookie. Kokeen vanhin osallistuja oli Leo Pelkosen omistama lähes 12–vuotias jäljestämisvalio Candida’s Mister Misty. Misty on todella vanha konkari mejässä. Se on voittanut kahdesti piirinmestaruuden, ollut SM-mejän neljäs ja voittanut useana vuonna yhdistyksen rotumestaruuden, Ylhäinen luettelee. –Uudet mejäharrastajat ovat myös erittäin tervetulleita lajiin pariin. – Rohkeasti mukaan vaan, Ylhäinen kannustaa.

Tottelevaisuuskokeet sopivat hyvin jenkin kaltaiselle koiralle, joka on luonteeltaan miellyttämisenhaluinen ja erinomaisesti makupaloilla motivoitavissa. TOKO-harrastajia on tätä nykyä vain kourallinen verrattuna suuremman suosion saavuttaneeseen, lajina vauhdikkaampaan agilityyn.

– Agility on jenkkiharrastajien joukossa hyvin suosittua ja kilpailevia pareja on runsaasti. Rodussa olisi yksi valiotason koirakin, mutta se taisi jäädä ilman FIN AVA:an vaadittavaa näyttelytulosta, Tanninen muistelee. Jenkin luonne on tyypillisesti täysin yhteiskunnan vaatimukset täyttävä, avoin ja toimintakykyinen kokonaisuus. Tällaisella luonteella varustettu koira selvittää luonnetestin helposti, suorastaan liput liehuen. – Valitettavasti amerikancockerspanieleita ei kuitenkaan luonnetestata kovinkaan aktiivisesti, Merja Ylhäinen harmittelee. – Koko rodun historiassa testattuja jenkkejä on vain noin kymmenen. Viimeisin testin läpäissyt koira taitaa olla Denali’s Lone Ranger, Ylhäinen kertoo. – Näiden edellä mainittujen kokeiden, kilpailuiden ja testien lisäksi muutama jenkki on mukana käytännön metsästyksessä. Valitettavasti rodulla ei tällä hetkellä ole oikeutta osallistua spanieleiden taipumus- eikä metsästyskokeisiin. Tämä johtuu nykyisistä Suomen Spanieliliiton säännöistä, Ylhäinen harmittelee.


Ulkomuoto

Rotumääritelmä kertoo amerikancockerspanielin olevan lintukoiraryhmän pienin rotu, jonka tulee kyetä liikkumaan kestävästi ja huomattavan nopeasti.

– Ihannejenkki on silmiä hivelevän kaunis niin seistessään kuin liikkuessaankin, huokaa Marvellous-kennelin Marja Valkeeniemi. – Se on kaikin puolin tasapainoinen ja tasapainon kruunaa kaunis ja hyvin hoidettu turkki. Mutta vaikka jenkki onkin turkkirotu, täytyy karvan alta ehdottomasti löytyä tarkoituksenmukainen lintukoiran rakenne, Valkeeniemi korostaa.

– Ulkomuodoltaan ihannejenkki on hieman korkeuttaan pidempi, vahvaluustoinen ja tiivisrunkoinen, Merja Ylhäinen kuvailee. – Siis rakenteeltaan melko lailla peruskoira.

Marjatta Tanninen luonnehtii jenkin vahvaksi, mutta elegantiksi. – Sen ylälinja on loivasti laskeva lähtien jäntevästä, kauniisti kaartuvasta kaulasta aina hännän kiinnityskohtaan asti.

– Jenkin selkälinja on suora kuin viivoittimella vedetty, Karita Kempas kertoo. – Häntä kiinnittyy selkälinjan jatkeeksi ja jenkki kantaa sitä kauniisti nostaen hännäntyven korkeintaan kello kahden korkeudelle.

– Jenkin tulee olla hyvinkulmautunut sekä edestä että takaa. Näyttelykehissä esiintyy aivan liikaa koiria, jotka ovat suoria edestä ja ylikulmautuneita takaa, Ylhäinen toteaa. – Koira on silloin epätasapainossa, eikä sen ansioksi ole luettavissa että tämä virhe aikaansaa sille huomattavan laskevan ylälinjan. Epätasapainoisen rakenteen ongelmat näkyvät liikkeessä; etuaskel jää aivan lyhyeksi ja takaraajojen liike näyttävyydestään huolimatta tehottomaksi. – Hyvärakenteisen amerikancockerspanielin ravi on vapaata ja maatavoittavaa, Ylhäinen mainitsee. – Hyvin liikkuva jenkki on upeaa katseltavaa, se liikkuu kuin taivaalla liitävä pilvi, kevyin vaivattomin askelin. Sellaista koiraa esittäjän ei tarvitse kannatella hihnalla. Itse asiassa liian tiukalla hihnalla esitetyn koiran etuaskel vain lyhenee aivan turhaan.

Jenkin pää on kallonmuodoltaan pyöreä. Sen kulmakaaret ovat korostuneet ja otsapenger on hyvin voimakas. Alaskiinnittyneet korvat ovat lappumaiset, pitkät ja runsashapsuiset.

Marvellous-kennelin Marja Valkeeniemi näkee jenkin päässä paljon klassista kauneutta.

– Jenkin katse vaikuttaa levolliselta ja hyvin vetoavalta suurine silmineen, jotka ovat kuin auton lamput suoraan eteenpäin, Ylhäinen kertoo. – Jenkin päähän kuuluu olennaisesti riittävän voimakkaat huulet, Karita Kempas lisää. – Juuri paksut huulet tekevät siitä pentumaisen söpön näköisen.

– Laadultaan karvapeitteen tulee olla sileää, silkkimäistä ja kauniisti laskeutuvaa. Liian runsas tai pumpulimainen karva ei ole toivottava.

– Jenkkien värikirjo on varsin laaja, Marjatta Tanninen kertoo. – Yksivärisiin lasketaan musta, musta merkein (black & tan), vaaleanruskea eri sävyineen (buff), maksanvärinen ja maksanvärinen merkein. Kirjavia koiria ovat kaikki edellä mainitut värit valkokirjavina ja pienipilkkuisina (roan).

– Lisäksi rodussa esiintyy soopelia ja soopelivalkoista, mutta ne eivät ole rotumääritelmän hyväksyttyjen värien joukossa. – Soopelin sallimisesta on äänestetty useaan kertaan American Spaniel Clubissa, mutta yksimielisyyttä hyväksynnästä ei ole vielä saavutettu, Tanninen kertoo. – Eniten värivirheellisiä syntyy kun yhdistetään yksivärisiä ja kirjavia. Rotumääritelmä vaatii, että kirjavilla pääväriä saa olla maksimissaan 90 prosenttia. Siten yksivärinen, jolla on päässä, rinnassa ja tassuissa valkoista, ei mahdu näihin kriteereihin. Yksivärisille sallitaan ainoastaan vähäinen kapea valkoinen raita kaulaan tai rintaan, Tanninen selventää.

– Jenkin merkkivärin ei välttämättä tarvitse olla punaista, vaan se saa olla aivan vaalean kermanväristäkin. Jotkut ulkomuototuomarit ovat tosin virheellisesti rankaisseet tästä, Tanninen pahoittelee.

– Värivirheellisiä pentuja on joissain tapauksessa hyvinkin perusteltua käyttää jalostukseen geenipoolin laajennustarkoituksessa, Ylhäinen korostaa. – Siis siitäkin huolimatta, etteivät ne voi saada näyttelystä lainkaan tulosta.

Ihannekoko uroksilla on 38,1 cm ja nartuilla 35,6 cm. – Jenkkien koko on noussut tänä päivänä osittaiseksi ongelmaksi, Merja Ylhäinen kokee. – Tavallisesti koirat ovat turhan suuria, siksi tuomareiden kannattaa mitata säkäkorkeus ennen kuin moittivat ihannekokoista koiraa pieneksi ja palkitsevat puolestaan liian suuria koiria.

Marjatta Tanninen haluaa korostaa, ettei jenkki suinkaan ole mikään koriste-eläin. – Vaikka rotua valitessa pitäisikin aina asennoitua niin, että turkki kuuluu koiralle ja se pidetään pitkänä ja hoidetaan hyvin, ei turkin kanssa tarvitse kuitenkaan mennä äärimmäisyyksiin, Tanninen sanoo. – Viimeisen päälle hoidettava näyttelyturkki, varsinkaan jos se ei ole aivan ihannelaatuinen, vaatii tiettyjä kompromisseja elämäntyylin osalta. Esimerkiksi lenkkimaastoja oppii ajan saatossa valikoimaan aluskasvillisuuden mukaan. Ja aikansa kutakin eli kun aktiivinen näyttelykausi on ohi, ei ole synti lyhentää turkkia hiukan helppohoitoisemmaksi, jolloin koirakin saa nauttia vapaammasta elämästä, Tanninen kehottaa.

– Säännöllinen turkinhoito on tämän rodun kohdalla hyvin tärkeää, Marja Valkeeniemi sanoo. – Vaikka turkki leikattaisiin lyhyeksi, sitä täytyy joka tapauksessa trimmata säännöllisesti ja pitää takuttomana. – Kovin laiskan ihmisen ei siksi välttämättä kannata haaveilla amerikancockerista. Turkin hoito on melko vaativaa, vaikkakaan oikein tehtynä ja oikeilla pesu– ja hoitoaineilla säännöllisesti suoritettuna se ei ole millään lailla ylitsepääsemätön homma, vakuuttaa Merja Ylhäinen.

Tavallisimmin jenkki on hyvä pestä viikon välein, jonka jälkeen se aina kammataan. Turkin trimmaaminen on syytä tehdä noin 1-2 kuukauden välein karvan kasvunopeudesta riippuen.


Terveystilanne

Yleisesti ottaen amerikancockerspanielia voidaan pitää varsin terveenä rotuna. Silti se ei ole, kuten ei mikään muukaan rotu, täysin vapaa perinnöllisistä sairauksista ja vioista. Kaikki synnynnäiset sairaudet eivät kuitenkaan ole perinnöllisiä eivätkä kaikki perinnölliset sairaudet synnynnäisiä, vaan ne voivat ilmetä vasta myöhemmällä iällä.

Jenkkien jalostuksentavoiteohjelman päämääränä on ohjata jalostusta niin, että tavoitteena on henkisesti ja fyysisesti terve, terverakenteinen ja luonnollisesti lisääntymiskykyinen, rotumääritelmän mukainen amerikancockerspanieli. Rotuominaisuuksista painotetaan erityisesti rodun vapautunutta, iloista ja yhteistyöhaluista luonnetta sekä ulkomuotoa.

Amerikancockerspanielin perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaan eli PEVISA:an kuuluu tällä hetkellä ainoastaan pentueen vanhempien silmätarkastuspakko. Silmätarkastuslausunto täytyy astutushetkellä olla tuoreempi kuin 12 kuukautta eikä HC- tai PRA-sairaan koiran pentuja rekisteröidä.

– Perinnöllinen harmaakaihin (HC) tai etenevän verkkokalvosurkastuman (PRA) lisäksi jenkeillä on todettu glaucomaa ja verkkokalvon vajaakehitystä (RD), eläinlääkäri Marjatta Tanninen kertoo. – Virallisten silmätarkastuslausuntojen perusteella HC-tapauksia tulee vuosittain esille vajaat kymmenkunta, PRA:ta ja glaucomaa sitä vastoin hyvin harvoin.

– Tyypillinen glaucoma on luonteeltaan muista silmäsairauksista poikkeava. Glaucoman vuoksi koiralle haetaan hoitoa päivystyksestä, sillä paineennousu ilmenee usein hyvinkin äkillisesti, eikä silloin ole päällimmäisenä mielessä hankkia sairaudesta virallista lausuntoa vaan helpottaa koiran oloa mahdollisimman nopeasti, Tanninen selvittää. – Verkkokalvopoimuja tavataan jenkeillä suhteellisen yleisesti. Muutama poimu silmänpohjassa ei vaikuta näkökykyyn, mutta jos poimuja on kymmeniä, voi verkkokalvo irrota ja siitä seurata silmän sokeutuminen.

– Jalostukseen käytettävät koirat tutkitaan kiitettävästi Pevisan ansiosta, toteaa Marja Valkeeniemi. – Ihannetilanne tietysti olisi, että myös mahdollisimman moni kotikoira tutkittaisiin, vaikkei niiden jalostuskäyttöä välttämättä suunniteltaisikaan. – Näin kasvattajilla olisi käytettävissään kattavaa tietoa koko rodun eduksi, Valkeeniemi toteaa.

Joistakin sairauksista, kuten silmistä, lonkista, kyynärpäistä ja polvista on saatavilla virallisia dokumentteja, jotka julkaistaan mm. Kennelliiton ylläpitämässä KoiraNetissä. Näiden sairauksien ja vikojen periytyvyydestä on olemassa tietoja tai ainakin jonkinlaisia olettamuksia. Niiden lisäksi löytyy kuitenkin myös laaja joukko koirayksilön itsensä kannalta paljon merkityksellisempiä sairauksia, joista tieto ei kulje jalostusvalintoja ohjaamaan, eikä niiden periytyvyyttä ole välttämättä lainkaan selvyyttä. – Näitä ovat mm. allergiat ja niihin liittyvät iho– ja korvasairaudet, kilpirauhasen vajaatoiminta ja epilepsia, Tanninen mainitsee. – Ne eivät välttämättä lainkaan näy päällepäin eikä esimerkiksi näyttelyvoittajan terveystilanteesta voi kukaan ulkopuolinen tietää totuutta, mikäli omistaja haluaa asioita salata. Näiden sairauksien vastustaminen on yksinomaan kasvattajien rehellisyyden ja oman kriittisyyden varassa, toteaa eläinlääkäri Tanninen. – Lisäksi jenkeiltä on tavattu muutamia erittäin vakavia sairauksia kuten maksakirroosi, immunohemolyyttinen anemia (IMHA, entinen AIHA) ja kenties kaikkein mystisimpänä rokotusikäisillä pennuilla tavattavat krampit. Niitä pidettiin pitkään rokotuskomplikaatioina kunnes samanlaisia oireita tavattiin myös rokottamattomilta pennuilta. – Syytä tai parantavaa hoitoa tähän nopeaan ja kohtalokkaaseen oireyhtymään ei tunneta, joka valitettavasti usein johtaa pennun kuolemaan, Tanninen sanoo. – Tietooni tulee joitakin yksittäistapauksia vuosittain, mutta todellista määrää ja ongelman laajuutta on vaikea arvioida.

Yhdistyksen pentulistalle pääsemisen kriteerit eivät käytännössä ole PEVISA-määräyksiä tiukemmat. Jalostustoimikunta on asettanut vähimmäisvaatimukset terveyden osalta niin, että PEVISA-ohjelman mukaisten silmätarkastuslausuntojen lisäksi vähintään toisella vanhemmista tulisi olla virallinen lonkkakuvaustulos ja niin ikään vähintään toisella virallinen polvitarkastuslausunto. Pentulistalle pääsevät tosin maksua vastaan muutkin pentueet, mutta vähimmäisvaatimukset täyttäville pentueille välitys on ilmainen. Listalla ei erotella kriteereitä täyttäviä pentueita maksullisista pentueista.

Lonkkaniveldysplasiaa kartoitetaan Suomessa luokittelemalla lonkat asteikolla A-E, jossa A ja B ovat terveitä ja C-E eriasteisia sairaita, E näistä kaikista vakavin. – Röntgenkuvaaminen on ainoa tapa saada selville koiran lonkkien muoto ja tiiviys, esimerkiksi liikunnasta tai makuutavasta ei niitä voi päätellä, Tanninen selvittää.

– Jenkkejä lonkkakuvataan vähänlaisesti, koska lonkkia ei ole otettu mukaan pevisaan, eivätkä nämäkään tilastot eivät anna kovin valoisaa kuvaa rodun tilanteesta. Terveitä on toki myös, mutta aivan liian paljon löytyy C- ja D-lonkkaisia, toteaa Tiina Saarinen.

Merja Ylhäinenkin pitää lonkkakuvattujen koirien määrää liian pienenä ja tuloksia suorastaan hälyttävinä, vaikka tiedostaa että suurikokoisemmalla rodulla tilanne olisi koirien itsensä kannalta vieläkin pahempi.

– Kasvattajat ovat osoittaneet lonkkien suhteen valitettavan suurta piittaamattomuutta, sillä jalostusvalinnoissa on paritettu koiria joissa toinen vanhemmista C- tai D-lonkkainen sellaisen koiran kanssa, jota ei ole kuvattu ollenkaan, Karita Kempas paheksuu.

Jenkeillä tavataan myös polvivikoja eli patellaluksaatiota. Tämäkin sairaus luokitellaan erilaisiin asteisiin, josta 0 on terve ja asteet 1-4 sairauden eri muotoja. Toisinaan omistajakin voi huomata polvivian, kun koira alkaa hyppelehtiä eteenpäin kolmella jalalla, mutta läheskään aina ei liikkumisessa voi havaita mitään poikkeavaa. Silti lievätkin polviongelmat kannattaa ottaa vakavasti, sillä ne lisäävät polven alttiutta mm. leikkausta vaativalle ristisiderepeämälle. Usein patellaluksaatioon liittyy liian suorat polvikulmaukset.

– Sukulaisuusaste on jenkeillä valitettavan korkea, toteaa Merja Ylhäinen. – Turhan paljon käytetään samoja uroksia jalostukseen. Rodun geenipooli on meillä Suomessa liian suppea ja isä-tytär yhdistelmiä tehty aivan turhaan. Uusintayhdistelmien mielekkyys pitäisi myös kokonaan arvioida kriittisesti uudelleen, sillä ne aivan turhaan pienentävät geenipoolia, Ylhäinen pohtii.


Arkipäivän elämää

Jenkki johdattaa elämänsä aikana omistajansa monien mukavien sattumusten äärelle. Seuraavassa amerikancockeriharrastajat kertovat arkipäivän mieleen jääneistä tapahtumista.

– Jenkin avointa ja ystävällistä luonnetta kuvaa hyvin seuraava tapahtuma Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä vuonna 2000, Merja Ylhäinen tarinoi.

– Olin nuortenluokan narttuni Delian kanssa kehässä. Juoksimme aivan normaaliin tapaan kehää ympäri, kun Delia täysin odottamatta täydestä ravista hyppäsi kehän laidalla istuneen tuntemattoman miehen syliin. Mies näytti todella hämmästyneeltä pidellessään koiraa, joka nuoli hänen kasvojaan häntä innokkaasti heiluen. Delia menestyi tuon episodin jälkeen kehässä erinomaisesti ja tuomari sanoi arvostelun jälkeen ihastuneena: ”Don’t ever loose your temperament”, jolla tarkoitti, ettei soisi koiran koskaan menettävän tuota ihastuttavaa luonnettaan.

– Elämää näyttelyjenkin kanssa -yhtälöön liittyy usein lukuisia syviä huokauksia ja masentavia epätoivon hetkiä, Marjatta Tanninen kertoo. – Jenkki kun on karvojensa sisällä luonnosta ja sen kaikista hajuista äärettömän kiinnostunut olento.

– Eräs vahvasti mieleen pureutunut luontoelämys liittyy vesielementtiin, Marjatta kertoo. – Elettiin aikaa, jolloin nykyään jo edesmennyt Mickey oli vielä nuori ja innokas poika. Sillä ei tuolloin tainnut olla vielä paljoakaan järkeä, mutta sen sijaan jo mittavan suuri turkki. Poika päätti eräänä päivänä aloittaa uimaharjoitukset meressä. Kaikki meni siihen saakka hyvin, kunnes tuli iso aalto ja kasteli koiran kokonaan. Ja niin vain meidän urhea pieni lintukoiramme upposi pinnan alle, Marjatta kertoo. – Minun oli tietysti juostava apuun pelastamaan koira. Mickeyn uintitekniikka kehittyi kyllä myöhemmin hieman paremmaksi ja se oppi pysyttelemään pinnalla painavine vettyneine turkkeineen.

Marja Valkeeniemen ja Merja Koskelan Katie-jenkki on pienestä pitäen ollut poikkeuksellisen kekseliäs ja huomiota herättävä persoonallisuus. – Se on oppinut asioita ällistyttävän helposti ja valloittanut suurella sydämellään kaikki tuntemansa ihmiset, Merja kertoo. – Katie rakastaa yli kaiken kahta jenkkikaveriaan, joiden kanssa se asustaa. Katie osaa kerätä ruokailun jälkeen omansa ja jenkkikavereidensa ruokakupit ja tuo ne minulle. Ja se kerää lenkillä ahkerasti roskia ja on saanut osakseen monia huvittuneita katseita, kun välillä roska on niin iso, ettei sen takaa tahdo pieni koira nähdä eteensä, Merja naurahtaa. – Katie on myös erikoistunut kuljettamaan postia. Se kaivaa lehtihyllystä lehdet yksi kerrallaan ja kuljettaa ne lähimmälle ihmiselle palkkion toivossa. Eräänä päivänä Katie kaivoi lehtihyllystä suuren mainoslapun, jossa luki "Hanki elämä!". – Tämä lappu suussa se sitten kuljeskeli ylpeänä ympäri asuntoa häntä viuhtoen. Läsnäolevat ihmiset totesivat kuin yhdestä suusta, että kyllä nyt on aika tehdä asialle jotain, kun jo koirakin alkaa vihjailla.

– Tänä kesänä Katie yllätti meidät mökillä ollessamme, Merja kertoo. Yleensä koiramme saavat aina olla vapaana. Silloin oli kuitenkin sellainen tilanne, että Katie jenkkikavereineen piti sitoa hetkeksi puuhun kiinni. Eipä mennyt kuin kymmenen minuuttia, niin Katie oli syönyt hihnansa poikki. Eikä vain omansa, vaan myös kahden kaverinsa. Ja niin vain kolmikko käveli ihmisten luo hihnanpätkät perässään laahaten. Mitä lie liikkunut pikkukoiran päässä, kun se päätti vapauttaa itsensä lisäksi myös parhaat kaverinsa? Oli meillä taas naurussa pitelemistä, Merja kertoo.

Merja oli eräänä sunnuntaiaamuna lenkkeilemässä jenkkiensä kanssa, jotka ovat kaikki väriltään mustia ja niillä on pienet valkoiset merkit kaulassa. – Kadulla meitä vastaan käveli virkapukuinen pappi. Pappi pysähtyi silittelemään koiria ja hetken niitä katseltuaan totesi: "Kylläpä on kauniita koiria, ja vielä niin papillisesti liperit kaulassa!".




Julkaistu Koiramme-lehdessä.
Teksti: Salme Mujunen



Pääsivulle