Koiralla on vain välinearvoa
kertakäyttökulttuurissa


Usein koiranhankinta on pitkällisen harkinnan tulos. Koira otetaan osaksi perheen elämää, ystäväksi, seuralaiseksi ja ulkoilukaveriksi. Mutta valitettavasti toisinaan koiralla on pelkkä välinearvo. Tällöin koira on osa omistajan valmiiksi suunnittelemaa projektia, joka täytyy toteuttaa keinolla millä hyvänsä.

Kilpailuharrastusvälineen arvo on sen toimivuudessa, näyttelykoiran arvo saavutetun menestyksen määrässä. Koira, joka ei täytä omistajan sille asettamia vaatimuksia, on arvoton. Sellainen koira saa lähteä. Joko kiertoon tai koirien taivaaseen.



Välineen arvo

Nykyajan kilpailuyhteiskunnan kilpailuhenkisyys tuntuu tunkeutuvan yhä syvemmälle koiraharrastukseenkin. Harrastustoiminnassa vapaa-ajalla mitellään paremmuudesta useissa eri lajeissa, joista laajin kilpailuttamisen muoto lienee näyttelykoiraharrastus.

Harrastaminen on mukavaa ja rentoa silloin, kun se on osa vapaa-ajan vapaaehtoista toimintaa. Koiran harjoittaminen aktiivisiin, toiminnallisiin harrastuksiin tai näyttelykehässä esiintymiseen tuo todellista vastapainoa ihmisten arjen rutiineihin. Koira tarjoaa hyvin ihanteellisen väylän arjesta irrottautumiselle. Lisäksi kaiken tavoitteellisen harrastamisen yhtenä osana on liikunnallinen puoli yhdessä koiran kanssa. Harrastuskoira tarvitsee kuntoa agilityyn tai hakuradalle, näyttelykoiran lihaksiston täytyy kestää tarkempikin arviointi. Liikkuminen luonnossa virkistää niin kaksi-, kuin nelijalkaista kulkijaa.

Harrastustoiminta voi joskus saada alkuperäistä suuremmat mittasuhteet tavoitteiden muuttuessa yhä kilpailullisemmiksi. Menestymisenhalu lajin terävimpään kärkeen voi muuttaa harrastajan asennoitumista koiraurheiluun ja koiraan harrastuskaverina. Menestyksestä voi tulla myös pakkomielle.

Vaikka koiraharrastus ja -kasvatus ovat pääosin ei-ammattimaisten harrastajien käsissä, silti pieneltä osalta tähänkin sektoriin liittyy taloudellisia motiiveja ja voitontavoittelua. Menestyksekkäiden voittajien pennuista saatetaan pyytää suuriakin summia ja osa kasvattajista päätyy kasvattamaan koiria päätyönään. Kuilu harrastuskasvatuksen ja ammattimaisen kasvatustoiminnan välillä syvenee, mikäli taloudelliset intressit alkavat ohjata jalostusvalintoja.


Työ- vai harrastuskoira?

Koiralla on perinteisesti maassamme hyvin erilainen rooli kuin esimerkiksi puhtailla tuotantoeläimillä. Koirien tehtävänä on tavallisimmin olla ensisijaisesti perheenjäsen, joka toissijaisesti toimii perheenjäsenten harrastuskumppanina. Rajanveto ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen ja selkeä, sillä väliin mahtuu myös työkoirasektori. Viranomaiskoirien, työpaimenien ja joidenkin metsästyskoirien asema on peruslähtökohdiltaan varsin toisenlainen. Puhtaasti työkäyttöön hankitut koirat ovat tietyiltä osilta verrattavissa tuotantoeläimiin, sillä niiden arvo tulee ominaisuuksien hyödyntämisen kautta.

Ajallemme tyypillinen ilmiö on tavallisten siviiliharrastajien arvomaailman ajautuminen kohti näennäisiä työ-ja viranomaistason kriteereitä. Harrastus- ja kilpailu-uran menestysvaatimuksista luodaan syitä koirayksilöiden karsinnalle. Ristiriita tulee siitä, että työkäyttöön kelpuutettaville koirille on olemassa selkeä rajanveto: koira voi olla kyllin hyvä toimiakseen työssään kohtuullisesti ja menestyksekkäästi. Työkoiran ei kuitenkaan tarvitse olla maansa paras, sen tarvitsee vain olla kyllin hyvä toimiakseen. Lähtökohta ei ole kilpailullinen, vaan pohjautuu puhtaasti elämän realiteetteihin ja työn vaatimuksiin. Omalla tavallaan tämä valintaseula on reilu sekä ohjaajille että koirille, ja se koskee molempia. Työkoirasektorille mahtuu tietty määrä yksilöitä; ne, joilla on tehtävään tarvittavat ominaisuudet. Työkoirien koulutus on yhteiskunnallisesti kallista ja töissä edellytetään myös ohjaajan osaamista ja panosta.

Kilpailuhenkistyvällä harrastuskoirapuolella tavoitteet ovat toisinaan jopa epärealistiset suhteessa ohjaajien osaamistasoon. Tästä syystä lupaavistakin koirista voi tulla väärinymmärrysten ja ohjaajan puutteellisen osaamisen vuoksi kierrätystavaraa, kokeilukappaleita ja syrjään sysättyjä, rikkoutuneita harrastusvälineitä.


Kierrätystä

Kilpailuyhteiskunnan koirien kierrätysongelma kuulostaa karulta, mutta on osa tätä päivää. Itsensä vakavasti ottavat koiraharrastajat ja - kasvattajat puntaroivat koiriensa arvoja seuraavaan tapaan:

- Luovuin koirasta, koska sillä oli hammaspuutos, eihän sellaista voi käyttää jalostukseen.
- Siitä nyt vain tuli sellainen tavallinen EH:n koira, suotta vie tilaa, sen paikalle on nyt hakusassa parempi yksilö. Sellainen, jossa on valioainesta.
- Puolivuotiaaksi mennessä koira ei osoittanut tarpeeksi hyviä metsästysominaisuuksia, vaikka oltiin jo neljästi käyty jahdissa. Surkea yksilö, pistin monttuun.
- Suojelukoiraksi koiralla oli turhan vähän viettiä, tarvitsen ehdottomasti paremman koiran. Tuon kanssa olisi ollut mahdotonta päästä kamppailemaan Suomen Mestaruuksista. Ei ole mitään järkeä treenata yksilöä, jolta paukut loppuvat kesken.

Koiraurheilussa on tärkeää havaita, että pelkästään loistava koira ei takaa pääsyä huipulle. Eikä huippuohjaajia kasva joka oksalla. Osaavat ohjaajat vievät vuodesta toiseen uusia koiria huipulle. Mutta eivät kaikki, jotka pitävät suurinta ääntä menestyksen puolesta, ole ehkä koskaan päässeet lähellekään kärkeä.

Monesti menestyminen näyttää olevan kiinni ohjaajan laaja-alaisista taidoista viedä eteenpäin erityyppisiä koiria. Oletusarvona ei voi olla se, että ohjaaja käy läpi lukemattoman määrän koiria odottaen että käsiin osuu yksilö, joka sopii hänelle luonnostaan kuin hanska käteen. Tämän kierrätyksen aikana voi romukoppaan joutua juuri se yksilö, joka on ominaisuuksiltaan huippuainesta, mutta jonka timantiksi hiominen olisi vaatinut ohjaajalta työtä ja osaamista.


Odotuksista

Koiriin kohdistuu huomattavan usein epärealistisia odotuksia ja vaatimuksia. Vaikka koira hyväksyy oman ihmisensä lukuisine virheineen, niin ihmisen kiintymys koiraa kohtaan ei välillä tunnu kestävän yhden hampaan puutosta tai väärin asettunutta kinnerkulmaa. Virheellinen koira mielletään kertakäyttöesineeksi; tusinatuotteeksi, jossa on valuvika.

Inhimillisesti katsoen toivoisi kuitenkin, että jokainen tähän maailmaan syntynyt koira ansaitsisi omistajansa täydestä sydämestä tulevan hyväksynnän. Arvostetun paikan elämässä, ei niinkään tekojensa vaan itsensä vuoksi ja kunnioituksesta elävää elämää kohtaan.

Koirarotuja toki kasvatetaan ihmisten tekemien jalostusvalintojen kautta ja näin ollen ihminen pitkälti päättää, millaisia koirayksilöitä tuotetaan syntyviksi ja paljonko niitä syntyy. Monilla roduilla on tietyt käyttötarkoitukset ja niitä, joilla ei ole toiminnallisuuteen pohjautuvaa käyttötarkoitusta, kasvatetaan lähinnä koiranäyttelyharrastusta silmällä pitäen.

Jalostustoiminnalla on syynsä; metsästyskoiria kasvatetaan metsästyskäyttöön ja palveluskoiria palvelustehtäviä varten. Kasvattajien valinnat ohjaavat jälkeläisten ominaisuuksia enemmän tai vähemmän tiedostetusti. Harkintaan pohjautuva jalostus on järkevää, sillä määrän tulisi pysyä sellaisena, että se takaisi mahdollisimman monelle koirayksilölle mahdollisuuden hyvään elämään. Pikaisimmat heräteostajat eivät jää odottamaan pentua vuodesta kahteen, sen sijaan vakavasti koiraan sitoutuvat pennunottajat käyttävät tuon ajan huolelliseen valmistautumiseen ja harkintaan.


Koiran elämä

Koiran hankinnassa ja pidossa on omat inhimilliseen arvopohjaan asti ulottuvat juurensa. Voidaanko elävää ja tuntevaa koiraa koskaan pitää täysin elottomaan esineeseen rinnastettavana kauppatavarana? Pohdinta on laaja ja monisyinen. Jokainen koiranpitäjä muodostaa itse omat pelisääntönsä ja toteuttaa omiin arvoihinsa pohjautuvia valintoja. Tähän ongelmanasetteluun liittyy monia tekijöitä ja useita osapuolia.

On toisaalta ostaja eli koiranhankkija, jonka motiivien täytyisi osua yhteen kasvattajan käsitykseen hyvästä koiranpidosta ja syistä koiran hankintaan. Sellaiselle kasvattajalle, jonka tavoitteena on kasvattaa pentuja ihmisten perheenjäseniksi olisi varmasti tuskallista nähdä pennunottaja, joka tulisi valitsemaan itselleen suoritusvälinettä. Hän varmasti toivoisi, että pennulla olisi mahdollisuus tassuttaa sylin kautta sydämeen ja tehdä sinne pysyvä koti.

Kun ihminen ottaa koiran perheenjäsenekseen, hänen tulee ymmärtää että koira tarvitsee koko elämänsä ajan huolenpitoa. Koiralla on vahva tarve luoda siteitä ja muodostaa elämäänsä tasapainottava ja turvallinen laumayhteisö. Tuo lauma voi muodostua kahdesta jäsenestä, koirasta ja sen omistajasta. Tärkeää ei ole määrä, vaan laatu. Laatu tulee henkisestä hyvinvoinnista ja välittämisestä. Laatu tulee ihmisen henkisistä voimavaroista.


Eettistä pohdintaa

Joskus lupaavastikin alkanut elämä pienen koiranpennun ja omistajaperheen kanssa ajautuu kestämättömiin vaikeuksiin. Koirasta luopumiseen ajaudutaan, jos perheen voimavarat ja osaaminen eivät riitä.

Nykyaikana eletään aallon harjalla, tilanteesta toiseen. Hetken mielijohteesta otetusta koirasta saatetaan myös luopua yhtä pikaisesti. Koira mielletään esineeksi, joka kuuluu kuvaan, jonka omistaminen on "siistiä". Pahimmillaan hankinta saattaa olla jopa osa shoppailukulttuuria. Uusi koira edustaa tällöin innostuneisuutta, hankinnan fiiliksen harjalla voi ratsastaa viikon, jopa kuukauden. Innostus kuitenkin kuihtuu aikanaan, jonka jälkeen koirasta tulee omistajalleen rasite. Jollei ne voimakkaat myönteiset tunteet, kiintymys ja rakkaus, ole kehittyneet koiranpennun ja omistajan välille jo ensimmäisistä yhteisistä hetkistä alkaen ja näin tue yhteistä taivalta, tulee matkasta kolkko ja loppu häämöttää ehkä jo seuraavan kulman takana.

Valitettavasti toisinaan on koiran kannalta parempi tarkaisu, että siitä luovutaan. Jopa kuolema voi olla lempeämpi ratkaisu, kuin ikuinen maanpäällinen tuska.

Koiran elämä kestää rodusta ja yksilöstä riippuen keskimäärin 7-15 vuotta. Se on pitkä aika ihmisen elämässä. Koiran ostoa harkittaessa ei voi liikaa korostaa tämän tulevan elämän pituutta ja kaikkea mitä siihen aikaan liittyy. Koira tuo tullessaan paljon iloa, mutta myös hankaluuksia, monia järjestettäviä asioita, surua ja lopuksi tuskaakin. Luopuminen ei ole koskaan helppoa, tai sen ei ainakaan tulisi olla. Luopuminen satuttaa omistajaa aivan yhtä paljon, kuin kuinka suuri rakkauden määrä on ollut eläimeen sen elinaikana.


Julkaistu Koiramme-lehdessä 3/2005.
Teksti: Salme Mujunen





Pääsivulle