Koirien soveltuvuudessa laumaan
on rotukohtaisia eroja


Saman perheen koirat kyräilee, painostaa toisiaan ja lopulta ottaa yhteen. Missä vaiheessa omistajan pitäisi mennä väliin, vai onko ihmisen syytä lainkaan puuttua lauman sisäisiin selvittelyihin?

Mikäli ihminen ei turvaa lauman jäsenten hyvinvointia, saattaa paine päästä ryöstäytymään avoimeksi koiratappeluksi. Tällöin ihmisen rooli on vain havainnoida, paljonko tällä kertaa tuli ongelmia, keneen sattui ja pitääkö joku kenties paikata? Kaikilla laumaan kuuluvilla koirilla on sen sijaan hyvä olla, jos ihminen huolehtii yhteiselon toimivuudesta, sen pienimmän ja luonteeltaan nyörimmänkin osalta. Turvatakseen tasapainoisen elämän ihmisen täytyy käyttää harkintaansa lauman koon ja rotuvalikoiman suhteen.



Eri rodut ovat erilaisia sosiaalisuudeltaan

On rotuja, jotka sopivat laumayhteisöön paremmin kuin toiset. Jonkinlainen karkea jako kulkee erityisesti seurakoirien ja palveluskoirarotujen välillä. Kai Pelkonen luennoi vuonna 2003 Kennelliiton jalostusneuvojien peruskurssilla kertoen suorittamastaan kyselystä. Sen tarkoituksena oli selvittää seurakoirien ja palveluskoirien omistajilta, millaisia ominaisuuksia näissä toisistaan melko voimakkaasti poikkeavissa tyypeissä arvostetaan. Arvostettujen ominaisuuksien jakautumisella on selvät erot. Seurakoiran tuli mieluiten olla helppo ja vaivaton; sen hyviä puolia olivat mm. leikkisyys, iloisuus, sosiaalisuus ja mikä voimakkaimmin esiintulevaa - alistuvuus. Palveluskoirille ei toivottu alistuvuutta, vaan vahvahermoisuutta, stressinsietokykyä, itsevarmuutta, rohkeutta, tarmokkuutta ja oppivaisuutta.

Sosiaalisuus ja alistuvuus ovat ominaisuuksia, jotka edesauttavat laumaan sopeutumista. Todelliset yhteenotot jäävät hyvin vähiin, jos koirien perusluonteessa on riittävästi alistuvuutta. On helppo kuvitella sopuisan iloinen lauma, jossa viisi cavalierkingcharlesinspanielia ratkiriemukkaana temmeltää vuoronperään selällään tantereessa, huiskuttaa häntiään ja vilauttee toisille mahojaan. Ne todennäköisesti leikkivät vapautuneesti ja nauttivat yhdessäolosta. Sen sijaan on melko mahdotonta kuvitella viisi rottweilerurosta samaan tilanteeseen. Niiden luonne on tällä alistuvuus tai ei-alistuvuus -akselilla hyvin vastakkainen verrattuna cavaliereihin.

Seura- ja käyttökoiraroduissa voi siis olla melko suuria eroja suhteessa niiden laumasoveltuvuuteen. Jos laumaksi kasataan yksilöt, joilla ei luonnostaan ole tarvittavia ominaisuuksia sujuvaan yhteiseloon, elämä ei välttämättä muodostu kovin tasapainoiseksi tai koirayksilöiden kannalta paineettomaksi. Yhteenottojen seurauksina voi olla haavoja, ruhjeita, venähdyksiä ja henkistä kuormittumista.

On olemassa käyttökoirarotuja, jotka on jalostettu vastaamaan paineeseen voimakkaasti, mm. nautapaimenena käytettävä australiankarjakoira ja suojelukäyttöön jalostetut rodut kuten belgianpaimenkoira malinois ja saksanpaimenkoira. Tällaisilla roduilla on taipumusta vastata voimakkaasti myös lauman sisäisestä hierarkiasta muodostuvaan käymistilaan. Siksi näihin rotuihin kuuluvat yksilöt voivat aiheuttaa tai ylläpitää lauman sisäisiä yhteenottotilanteita seurakoirarotuja herkemmin.

Palveluskoiraroduista rottweiler on hyvin tyypillinen esimerkki koirasta, jonka tulee luonteenomaisesti vastustaa siihen kohdistettua painetta. Olisi epärodunomaista, jos rottweiler uhan edessä välittömästi kääntyisi ja väistäisi pois tilanteesta. Paimenkoiraroduista erityisesti juuri karjanpaimennukseen jalostetut rodut joutuvat työstämään suurtakin henkistä prässiä, missä niiden kantti joutuu koetukselle. Uhitteleva sonni antaa koiralle voimakasta painostusta, johon koiran on vastattava painetta lisäten. Työkoira ei voi eikä saa lähteä tilanteesta pois alistuen ja henkisesti hävinneenä. Tällaiset rodut siis tarvitsevat työvälineenään kykyä ja rohkeutta vastata paineeseen paineella. Reagoiminen uhkaan on avaintermi, joka osaltaan määrää koirien laumasoveltuvuutta.

Hyvä palveluskoira on usein päättäväinen ja periksiantamaton työssään. Sen tulee suhtautua vaikeuksiin toimintakykynsä säilyttäen. Hyvän seurakoiraluonteen omaava koira ei sen sijaan jää vääntämään peistä uhan edessä. Se mieluummin lähtee pois, eikä halua ottaa kantaa vaikeuksiin. Kaksi niin vastakkaista asiaa kuin tiukkuus tehtävän suorittamiseen ja korostettu alistuvuus eivät useinkaan sovi samaan koirayksilöön. Mikä toisessa voitetaan, se toisessa menetetään.

Metsästyskoirissa on useita rotuja, jotka reagoivat uhkaan hyvin reaktiivisesti. Karhunmetsästykseen käytettävä karjalankarhukoira tarvitsee suuren egon ottaessaan mittaa karhusta, sen on vastattava paineeseen pelottoman rohkeasti. Jalostaessaan työhön kykeneviä karjalankarhukoiria kasvattajat varmasti antavat mieluummin periksi koiriensa seurakoiramaisista piirteistä, kuten urosten soveltuvuudesta leppoisaan uroslaumaan ennemmin, kuin luovuttavat pois osia käyttökovuudesta.

Eri rotujen käyttöominaisuudet ovat tehneet koirista sellaisia, minkälaisina ne tänä päivänä tunnetaan. Käyttöominaisuuksia painottava jalostus ei välttämättä osu yhteen seurakoiraominaisuuksien kanssa, sillä paljon hyvää heitettäisiin hukkaan, jos jalostusvalinnat tehtäisiin vain sen mukaan kuinka laumasopeutuvia jalostusyksilöt ovat. Pennunhankkijoiden on myös hyvä tiedostaa, että päätyessään tietynrotuisiin koiriin, he eivät välttämättä saa samaan pakettiin aktiivista toimijaa ja koirapuistoulkoiluihin soveltuvaa, iloista ja sosiaalista laumaeläintä.


Ongelmia

Osa koiranomistajista antaa koiriensa selvitellä keskenään laumahierarkian eli arvojärjestyksen. Jos koirilla on perusluonteessaan riittävän suuret erot tiukkuuden ja alistuvuuden välillä, ne todennäköisesti saavat tilanteen selväksi ilman verenvuodatusta. Mikäli koirat taas ovat hyvin samanluonteiset, henkisesti yhtä vahvat ja riittävällä dominanssilla varustetut, tappelut voivat olla jopa niin vakavia, että toinen osapuolista haavoittuu hengenvaarallisesti. Tällaisten koirien yhdessäeläminen on tulevaisuudessa mitä luultavimmin erittäin epätodennäköistä.

Yhteenotot ovat todennäköisempiä kahden samaa sukupuolta olevan koiran välillä, kuin eri sukupuolten kesken. Monissa roduissa nartut tunnetaan tiukempina ja tulisempina taistelijoina, kuin urokset. Liian pienet ikäerot altistavat sotatilan leimahtamiseen, siksi todennäköisesti toimivin ratkaisu perheen sopuisan yhteiselon kannalta olisi hankkia uros ja narttu riittävän suurella ikäerolla ja riittävän erilaisilla luonteilla varustettuna.

Useimmilla kiihkeiden ja tulisesti reagoivien koirien omistajilla on selkeä kanta koiratappeluihin: niitä ei saa ilmaantua. Jos tällaiset koirat saavat keskenään selvittää välejään, jollekin voi käydä hyvin pahasti. Mikäli kumpikaan koirista ei koskaan niin sanotusti "käännä toista poskeaan", ärhäköinti ylläpitää itseään. Ja tappelemalla opitaan valitettavasti vain tappelemaan, vaikkei juuri kenenkään koira tarvitsisi tähän taitoon lisäharjoitusta.

Koirat kantavat tappeluiden seurauksia myös varsinaisten tilanteiden mentyä ohi. Tappelusta aiheutuneet kiputilat voivat saada koiran tulevaisuudessa hyvin paljon epävarmemmaksi suhteessa toisiin koiriin ja näin ollen puolustautumaan ensijassa hyökkäämällä. Toisinaan riitaahaastavien, nuorten koirien omistajat toivovat, että joku ärhäkkä koira laittaisi heidän koiransa ruotuun toivoen sen oppivan tällä käsittelyllä käyttäytymään sopuisammin. Valitettavasti koiranlogiikka ei toteuta tätä haavekuvaa, vaan selkäänsä saanut koira oppii päinvastoin räyhäämään kaksinverroin enemmän epävarmuuden lisääntyessä.

Eri rotujen laumasoveltuvuutta kannattaa pohtia jo ennen toisen tai kolmannen koiran hankintaa. Ongelmien kasaantumista on mahdollista ennaltaehkäistä harkitsemalla sopivat rodut huolellisesti ennen koiramäärä kasvattamista. Ennen kaikkea on tärkeää tiedostaa rotujen ominaisuudet ja niiden väliset erot. Palveluskoiraoikeudet omaavissakin roduissa on suuria vaihteluita sosiaalisuudessaan. Lyhyt- ja pitkäkarvaisia collieita pidetään usein laumaan hyvin sopeutuvina, rottweileriä ei niinkään. Kotimaisista lappalaiskoiraroduista suomenlapinkoirat tavallisimmin nauttivat laumassa elämisestä, lapinporokoirat ovat enemmän erakkoja jotka voivat helpommin pahoin laumassa. Bordercollie on poikkeuksellisin aktiivisista työkoiraroduista, sillä niiden sosiaalisuus on yleisesti ottaen melko korkealla tasolla. Toki bordercollieissakin on yksilöitä, aivan kuten kaikissa muissakin roduissa, jotka eivät laumaan juuri sopeudu. Ja kaikkiaan tätä soveltuvuutta edesauttaa aina riittävien ikäerojen tuoma tasoittava vaikutus ja se, että ihminen ylläpitää tätä tasapainoa.


Ihminen määrittelee toimeentulemisen

Kukin koiranomistaja määrittelee tahollansa, kuinka hänen koiransa tulevat toimeen keskenään. Ja missä kulkee se raja, jolloin koirien ei katsota pärjäävän yhdessä. Rajanveto on joskus vaikeaa. Osa koiranomistajista kokee, että koirat muodostavat toimivan lauman, jos ne ottavat vain silloin tällöin yhteen ja koiria joudutaan harvakseltaan paikkaamaan eläinlääkärissä. Toiset koiranomistajat taas määrittelevät, että yksilöt eivät tule toimeen keskenään, jos joku tai jotkut koirat joutuvat toistuvasti fyysisen hyökkäyksen kohteeksi tai koiria joudutaan ylipäänsä paikkauttamaan lääkärillä tai mikäli niillä on selviä kotona hoidettavia vammoja, esimerkiksi verisiä haavoja tai ruhjeita.

Koirat eivät itse voi laumaolosuhteisiin juurikaan vaikuttaa. Kun ne ostetaan perheeseen, elinpiiri muodostuu hyvin pitkälti perustuen ihmisten harkintakykyyn. Koiranomistajan vastuulle jää kaikkien laumaan kuuluvien koirien hyvinvointi, sen jokaisen yksilön kohdalta. Ihminen on aivan avainasemassa koiralaumaa pitäessään ja päättäessään sen rotuvalikoimasta. Mikäli omistajan intresseissä on hankkia useita koiria, sanotaan vaikkapa neljästä kymmeneen yksilöä, on syytä huolellisesti harkita koirien soveltuvuutta muodostaa tällainen lauma. Laumassakin kaikkien koirayksilöiden elämän tulisi olla turvallista ja niillä täytyisi olla oikeus hyvään ja kivuttomaan sekä henkiseen, että fyysiseen elämään.


Kiusaajat

Bordercollieharrastaja Tiina Kumpulainen kertoo kuinka laumassa kiusaaminen voi olla hyvinkin hienosyistä ja jäädä ihmisiltä jopa täysin huomaamatta.
- Oma bordercollieni huitoi nuorempana toisia koiria kepillä ja nautti ilmeisestikin toiminnan tuomasta vallantunteesta. Bortsu huomasi, että hyökkäillessän toisia koiria kohti keppi suussaan, alkoivat muut varomaan sitä. Lopulta ne alkoivat pelkäämään borderia jo, kun se otti kepin suuhun ja alkoi tuijottamaan niitä. Painostuksen alkaessa muut koirat alkoivat kerääntymään omistajan taakse.

Useat bordercolliet ovat henkisesti sikäli dominoivia, että ne voivat kiusata ja paineistaa toisia koiria katseellaan, aivan samoin kuin ne käyttävät katsetta painostaakseen paimennettaviaan. Harmillista on Kumpulaisen mukaan, kun joskus omistajat kuittaavat vähätellen kuinka ”Hupaisaa on, kun bortsu paimentaa toisia koiria”, eivätkä näe, että kyse ei ole paimennuksesta vaan kiusaamisesta. Tuollainen käytös on borderilta henkistä väkivaltaa toista koiraa kohtaa ja siten ehdottomasti kiellettyä.

- Muillakin koirilla täytyy olla oikeus rentoutua lenkillä, Kumpulainen painottaa. Eikä se onnistu, jos yksi koira rajoittaa ja estää muiden liikkumista herkeämättä.

Kumpulainen puuttui oman bordercolliensa kiusaamiseen ja näin muut koirat saivat sitä kautta rauhan. Fiksuna eläimenä bortsu lopetti härnäämisen, vaikka kuulema se saattaa vielä toisinaan koettaa, josko käytös olisikin taas luvallista.

Laumayhteisössä nuoret koirat oppivat toisiltaan vuorovaikutustaitoja. Hyvällä tavalla rakentuneessa laumassa, jossa ihminen kantaa vastuun kaikkien yksilöiden oikeudesta tasapainoiseen elämään, nuori koira oppii elämään osana sopuisaa laumaa ja käyttäytymään itsekin mallikelpoisesti. Mikäli sen sijaan esimerkiksi viimeksi tulleen pennun sallitaan mielensä mukaan terrorisoida ja kiusata vanhempia koiria tai vanhempien koirien annetaan rökittää pentua asiattomasti, koirat oppivat varsin kyseenalaisia taitoja elämää varten. Ne oppivat epätasapainoisen lauman jäseniksi, jossa paineistaminen ja paineistetuksi tuleminen ovat sallittuja käyttäytymismuotoja.

Nuori koira voi pahimmillaan kehittyä sellaiseksi, että se kokee oikeudekseen aiheuttaa ympäristöönsä epäjärjestystä. Näin ollen se saa sekä kiusata muita koiria, että joutua myös kärsimään aiheuttamiensa tekojen seurauksista eli vanhempien koirien reaktioista. Sellaiseen pentukoiraan, joka roikkuu vanhempien koirien hännissä, kaulanahoissa tai kyljissä, saatetaan ihmissilmin suhtautua naureskellen koska toiminta vaikuttaa kontrastinsa vuoksi hyvin pikkuvanhalta. Mutta todennäköisesti sen vanhemman koiran mielestä, jonka karvoissa riiputaan, tilanne ei varmastikaan ole mitenkään rento tai hauska. Vanhemmat koirat kun todennäköisesti on opetettu olemaan reagoimatta pikkuterroristin edesottamuksiin, vaikka ne tilanteesta kärsivätkin.

Mitä kauemmin lauman sisäinen järjestäytymättömyys saa vallita, sitä heikommat eväät lauman tasapainoiselle muodostumiselle on tulevaisuudessa. Epätasapainoisissa olosuhteissa koirista kasvaa tavallisesti epävarmoja.


Kiusaajat ja kiusatut

Epästabiili laumahierarkia ruokkii koirien välisiä jännitteitä. Mikäli ihminen rakentaa ja ylläpitää lauman järjestyneisyyttä omalta osaltaan, voi useankin koiran yhteisö elää tasapainoisesti.

Järjestäytymättömässä laumassa on usein ns. kiusaajakoiria ja kiusattavaksi joutuvia koiria. Tällainen kiusaajakoira pyrkii toiminnallaan hallitsemaan muita laumansa jäseniä ja kiusatut osapuolet joutuvat vastaanottamaan kiusaajan asettamat paineet. Aina ei ole niin, että kiusaajat olisivat vanhempia koiria ja kiusatut nuoria, vaikka tämä onkin tavallisin ongelmatilanne. Kun perheeseen tulee pentukoira, sen sallitaan toisinaan kiusata perheen vanhempia koiria. Näin iäkkäämmät koirat joutuvat vastaanottamaan melkoisesti painetta, sillä niiltä odotetaan kärsivällistä ja pitkäpinnaista käytöstä. Ne ovat myös oppineet, että reagoiminen pennun ojentamiseksi ei ole ihmisten mielestä suotavaa. Vanhukset voivat tuollaisissa tilanteissa viestittää omalla ele- ja kehonkielellään omistajalle "Tee jotain, puutu tuon toimintaan". Ne joutuvat itse reagoimaan vasta, kun nuorikko saa viedä paineen mahdollisesti yli kipukynnyksen.

Koiraharrastaja Susanna Luhtala kertoo oman näkökantansa koirien väliseen kiusaamiseen.

- Meillä on sheltlanninlammaskoira, joka on selkeästi kiusannut muita koiriamme; omaa emäänsä sen vielä eläessä, suomenlapinkoiraamme ja jopa perheemme rottweilerurosta. Olen joutunut puuttumaan melko reippaalla otteella sen käytökseen. Pääosin kiusaaminen on näkynyt niin, että sheltti on kytännyt toisia koiria ja toisen liikahtaessa se on hyökännyt ja näykkinyt, töninyt ja jopa roikkunut niiden hännissä. Jos olen kutsunut muita perheemme koiria luokseni, sheltti on saattanut hyökätä luoksetuloa suorittavan koiran päälle.

Luhtalan mukaan sheltti on kiusannut muita koiria sillä tavoin, että sen olisi ollut helppo antaa jatkaa toimintaansa. Sheltti on kuitenkin jokseenkin pieni koira, joten hyökkäilyt eivät näytä vaarallisilta, eikä huonon käyttäytymisen tuloksena koskaan veri virrannut.

- Aivan eri mittasuhteet asia olisi saanut, jos rottisuros olisi käyttäytynyt vastaavalla tavalla, Luhtala toteaa. Siltikään pienen koiran huonotapaisuutta ei saisi katsoa sen enempää sormien lävitse, kuin suuremman rodun edustajan.

Luhtalalle on tärkeää, että hänen koiralaumassaan kaikilla on hyvä olla, siksi hän ei antanut sheltin jatkaa muiden koirien kiusaamista, vaan puuttui siihen ja sai sheltin lopettamaan huonot tapansa. Kiusaamisen lopettaminen ei itseasiassa ole valtava ponnistus. Se vaatii vain päätöksenteon, että tuota ei meillä enää nähdä. Reaktiot sammuvat ajan kanssa, kun ne eivät enää johda koiran kannalta toivottuihin tuloksiin.

- Ajatelkaapa tilanne vaikka omalle kohdallenne, Luhtala sanoo. Miten ikäväksi elämä voisikaan muodostua, jos joku ihminen töissä tai koulussa jatkuvasti tekisi teille kaikenlaisia pikku jekkuja? Vain hiuksenhienoa henkistä väkivaltaa, ei mitään luitasärkevän dramaattista, vaan aina sellaista pientä ilkeilyä sopivan tilaisuuden tullen. Kun olisit istumassa tuoliin, vedettäisiin tuoli alta, ovi paiskattaisiin edessäsi kiinni jne. Vaikka fyysisesti kiusaamisesta ei välttämättä jäisi mitään jälkiä, niin ajan kanssa niin ihmisen, kuin eläimenkin itsevarmuus rapisee, jos koko ajan joutuu olemaan hieman varuillaan.


Ihmisen rooli

Seurasta nauttivat koirat leikkivät keskenään vapautuneesti ja rennosti. Tappelun esiasteet eli jäykistely, kirstynyt ärinä ja purina osoittavat, että koirien mielialat ovat muuttumassa. Mikäli koiranomistajilla on halua, he oppivat lukemaan koiriensa elekieltä niin, että kykenevät lopettamaan kiristyvien koirien aikomukset jo alkumetreillä. Siinä vaiheessa kun kukaan koirista ei ole vielä joutunut puolustautumaan eikä paineen lisääjälle ole annettu mahdollisuutta kiristää tilannetta hallitsemattomaksi.

Usein pohditaan sitä, millainen rajanveto olisi mahdollista asettaa kiristelyiden ja varsinaisen tappelun välille? Yleispätevää linjaa on mahdotonta vetää, sillä eriluontoiset koirat kokevat paineen eri tavoin. Herkälle ja pehmeälle koiralle painostamisesta jää syvemmät henkiset jäljet, kun karskimmalle ja kovemmalle.

Ei ole myöskään mahdotonta asettaa ärhentelyyn nollatoleranssia. Jos laumanjohtaja ei hyväksy koiriltaan kähinöintiä ja tiukistelua, niin koiratkin oppivat ennen pitkään olemaan epäaloitteellisia sen suhteen. Voi olla vaikeaa asettaa ärhentelyyn, kiusaamiseen ja paineistamiseen sellaiset rajat, jotka ottaisivat huomioon kaikkien koirajäsenten yksilökohtaiset sietorajat, eivätkä ylittäisi niitä yhdenkään laumanjäsenen kohdalla.

Sen rajan, milloin ihmisen tulisi puuttua koirayksilöiden väliseen kanssakäymiseen, voi asettaa ns. oikeudenmukaisuuden vaatimuksen mukaan. Jos omistaja on sisäistänyt itselleen puuttumisen kynnyksen, tilanteisiin tulee ptettua kantaa kautta linjan loogisesti, eikä suhtautuminen vaadi puntarointia tai rajanvetoa tilanteesta toiseen muuttuvissa olosuhteissa. Vain täytäntöönpano eli reagointi koiran hyvinvoinnin turvaamiseksi riittää. Oikeudenmukaisuuden vaatimus kuuluu: jos itse nautitte kiusatuksi tulemisesta, niin antakaa koiraannekin vastaanottaa kiusaamista saman verran. Jos nautitte fyysisestä kivusta, niin saman verran nauttii koirannekin. Jollette nauti kiusaamisesta, kiusatuksitulosta tai kivuista, pyrkikää säästämään koirannekin näiltä tuntemuksilta. Siten saatte elää tasapainoisemman ja paremmin käyttäytyvän koiran kanssa.

Koiran käytöstä tarkkailemalla oppii lukemaan sen tunnetiloja. Koira ilmentää ryhdillään, liikkeillään ja ilmeillään, milloin se on tasapainoinen ja rento, itsevarma ja iloinen. Samoin se osoittaa elekielellään, mikäli se tuntee painetta, pelokkuutta, hätää tai kauhua. Viimeksimainittujen olotilojen ilmaantuessa koira voi kaivata omistajansa apua tai turvaa. Ihmisellä on mahdollisuus puuttua tilanteisiin, joista koira ei yksin selviä ja näin turvata sen henkistä tasapainoisuutta. Yhteiskunta ja perhe ovat ihmisen tukiverkostoja, joiden turvaavat jäsentensä elämää, koiran yhteiskunta ja perhe on koiran omistaja, jonka tulee kantaa vastuu tästä luottamustoimesta.

Joskus ihmiset pahoittelevat koiransa luonnetta lainkaan muistamatta, että koiran kokemat tapahtumat vaikuttavat sen käyttäytymiseen ja että ympäristö muovaa koiraa voimakkaasti. Kiusatusta koirasta tulee helposti kiusaaja, aiheettomasti selkäänsä saanut koira voi alkaa puolustautua hyökkäämällä. Liian nuorena sattuneita haavereita koira kantaa lopun elämäänsä mukanaan ja näistä ongelmista kärsii tavalla tai toisella myös koiran kotiväki. Negatiiviset sattumukset aiheuttavat koirasta ja sen kehitysvaiheesta riippuen hyvin erilaisia seurauksia pitkälle koiran aikuisuuteen. Positiivisia vaikutuksia negatiivisilla tapahtumilla ei ole, vaan negatiivinen paine herkässä kehitysvaiheessa johtaa tavallisimmin siihen, että ihminen asuu tulevaisuudessa ongelmakäyttäytyvän koiran kanssa. Osa koiranomistajista saattaa luopua koirastaan, kun käytös alkaa heitä rasittaa.

On siis kaikin tavoin suositeltava vaihtoehto turvata koiran elämää henkisesti herkissä kasvuvaiheissa, koska tällöin todennäköisemmin saa asua ja elää normaalipsyykeisen koiran kanssa myös koiran aikuistuessa. Mikäli omistaja vain katsoo sivusta, mitä tapahtuu koiran kauhun hetkillä, niin seuraukset voivat olla hyvin radikaaleja. Tavallisesti tuloksena on koira, joka alkaa ongelmakäyttäytymään. Yksi oppii puolustautumaan hyökkäämäällä, toinen väistää passiivisuuteen, kolmas pelkää tai panikoi.

Kaikki nämä kolme ovat aika kehnoja vaihtoehtoja jos niitä vertaa hyväitsetuntoiseen koiraan, joka luottaa ohjaajansa turvaan ja uskaltaa kävellä ja seisoa tässä maailmassa kaikilla neljällä tassullaan. Sellaisen koiran näkeminen on aina ilo, vaikkei se olekaan niin tavallista kun ehkä toivoisi olevan. Näyttelyissä itsevarma koira antaa mitata säkäkorkeutensa omistajan sitä fyysisesti tukematta ja kokeissa luoksepäästävyys on helppoa ja vaivatonta.


Miksi ihmisen täytyy puuttua tilanteisiin?

Susilaumassa sudet päättävät laumahierarkiasta ja systeemi toimii erittäin tarkoituksenmukaisesti. Nykyajan koirat eivät kuitenkaan elä samanlaisissa olosuhteissa, eivätkä saa samanlaista koulutusta tai harjaantumista laumakäyttäytymiseen kuin susilauman yksilöt. Ei voida siis hakea susilaumasta perusteluita sille, että koirienkin tulisi saada itse selvittää omat välinsä. Nämä kaksi laumayhteisöä eivät ole verrannollisia keskenään, vaan niiden välillä on ratkaisevan suuria eroja.

Tänä päivänä, nyky-yhteiskunnan tavoille opetetut koirat ovat vahvasti ihmisten koulimia ja muokkaamia. Ihmiset ovat opettaneet koirilleen tietynlaisia käytöstapoja, joihin kuuluvat sekä voimakkaat estot, että tiettyjen ominaisuuksien vahvistaminen. Näin menetellen ihmisten tehtäväksi jää turvata myös se, että koira kykenee toimimaan näillä avuilla suhteessa toisiin koiriin. Jos koirat olisivat käytökseltään puhtaita luonnontuotteita, ympäristön ja vain toisten koirien muovaamia, ne olisivat täysin eri lähtötasolla reagoimistensa suhteen. Tässä on se perussyy, miksi ihmisen tulisi pitää kodissaan asuvien laumanjäsenien käytös toisiaan kohtaan reiluna ja hallinnassa. Ei voi vaihtelevasti hyväksyä, että koirat toimivat toisinaan antamiemme käytössääntöjen mukaan, mutta välillä niiden tulisi osoittaa pelkästään puhtaita susilauman hierarkiakäyttäytymistä ja -sääntöjä.

Yksinomaan toisten koirien koulima koira ei olisi kovin mieluinen perheenjäsen ihmisten laumaan. Tarhakoiraksi se saattaisi sen sijaan olla hyvinkin soveltuva. Tällaisen koiran kyky tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa on huomattavasti alentunut. Erityisesti, mikäli pennusta halutaan ihmiselle miellyttävä harrastuskaveri ja miellyttäväkäytöksinen ja itsevarma perheenjäsen, täytyy ihmisen itsensä nähdä vaivaa sen kasvattamiseen. Koirat eivät sitä puolestamme voi tehdä. Eivät edes ne vanhat ja viisaat, joiden peruskouluttamiseen olemme kenties nähneet paljonkin vaivaa.



Julkaistu Koiramme-lehdessä 5/2005.
Teksti: Salme Mujunen





Pääsivulle