Koiraharrastuksen kääntöpuoli


Koirankasvatuksen-, kilpailu- ja yhdistystoiminnan kylkiäisenä astelee ihmismielen negatiivisempi kääntöpuoli. Hiekkalaatikoilla viskellään leluja ja lapioita.


Ihmiset ovat koiraharrastuksessa mukana monenlaisin odotuksin ja tavoittein. Näyttelyissä mitellään koirien ulkomuodollisesta paremmuudesta, koe- ja kilpailupuolella ominaisuuksien ja luonteen sopivuudesta. Kasvattajat kilpailevat jalostustuloksillaan ja taistelevat keskenään hyvistä kodeista. Yhdistysten bravuuriksi on kehittynyt vallankäytön mittelöt.
Koiraharrastus ei ole vapaa ihmiselämään kuuluvasta kilpailusta: kuka saa parhaan paikan auringossa?
Keinot vaihtelevat ja motiivit määräävät voiman käytön intensiteetin.

Joskus harrastustoiminnan negatiivinen puoli iskeytyy harrastajan silmille niin voimakkaasti, että hän katsoo aiheelliseksi jättää aktiivisen toiminnan ja ottaa etäisyyttä vallankäytön ryhmittymiin. Tekijät vähenevät, mutta pidot eivät välttämättä parane.



Arvostelu ja mustamaalaus

Koiramaailma kilpailuasetelmineen tarjoaa arvostelijoille soveliaan toimintaympäristön. Toisinaan arvostelemisella ja mustamaalaamisella puretaan myös omia pettymyksiä ja turhautumisia.

Kasvattajien kasvatustyön arvosteleminen on yleinen ilmiö koiraharrastukskentässä. – Monesti kiivaimmat arvostelijat eivät itse kasvata ja toisinaan myöntävätkin etteivät edes osaisi. Arvosteleminen on paljon helpompaa, sanoo lancashire heeler -harrastaja Irmeli Sinkkonen.

Rottweilereita kasvattava Harriet Nukarinen kokee ihmisten asettuvan melko herkästi asiantuntijoiksi kun kyseessä on muiden valinnat ja päätökset. – Tällainen ”tuomarirooli” on mielenkiintoinen pohdittava. Mitä motiiveja sen taustalla oikeastaan on? Moni kokee olevansa täysin pätevä arvioimaan, mikä yhdistelmä puutteineen tai vahvuuksineen on hyväksyttävissä, mikä ei. Silti kovaääninen arvostelija voi hyväksyä toiselta kasvattajalta sellaisen yhdistelmän, minkä hanakasti tuomitsisi jonkun toisen tekemänä. Kyseessä ei siis ole yhdistelmä tai koirien ominaisuudet, vaan henkilökemiat.

- Joskus rottweilerkentässä teilataan yhdistelmä, jossa vanhemmilta puuttuu esimerkiksi kolmosluokan palveluskoirakoetulokset tai luonnetesti. Jos kasvattaja olisi tälle purnaajalle mieleisempi, ei mutinaa kuuluisi. Kritisoija katsoo itse olevansa pätevä ratkaisemaan, kuka kasvattaja osaa arvioida jalostuseläimensä luonnetta ja kuka ei, Nukarinen kertoo. – Jos jalostusvaatimuksia asetetaan kasvattajille, täytyisi niiden koskea kaikkia yhtä lailla. Muutoin sorrutaan puolueelliseen eriarvoisuuteen, joka kertoo etteivät arvostelun motiivit ole kestäviä.

Moni kritisoija onkin Nukarisen kokemuksen perusteella ottanut itse pennun yhdistelmästä, jollaista on joskus kärkkäästi kritisoinut. - En kiistä, että keskustelut ja kritiikki olisivat aina pahasta. Mutta ännekkäimmät totuudentorvet eivät tunnu itse elävän aatteidensa mukaisesti.

Harriet Nukarisen mielestä kärkäs arvostelija on henkilö, joka tuntee ja kokee asioita voimakkaasti. Hänellä on tarve tuoda mielipiteensä julki ja tulla kuulluksi. - Usein hän kokee että rodussa on juuri sillä hetkellä tapahtumassa jonkinlainen katastrofi joka pitäisi jollain tapaa "pelastaa". Hän itse ottaa itselleen tämän pelastajan roolin.

- On tyypillistä, että kovaäänisimmät eivät käytännön tasolla juurikaan työskentele rodun eteen, eikä heillä ole erityisen monipuolista ja laajaa kokemusta esimerkiksi kasvattamisesta. Ne, joilla on vuosien tuoma kokemus, ovat selvästi varovaisempia lausunnoissaan.

Tässä toteutuu klisee "tieto lisää tuskaa" eli kun kokemus karttuu huomaa etteivät asiat ole niin yksinkertaisia kuin aluksi luuli. Fanaattisuus on kapeakatseista ja useimmiten aloittelevan henkilön helmasynti. Voimakaskin kriitikkopersoona lieventää kantaansa ajan satossa.

- Epäasiallinen kritiikki ei aina johdu halusta käyttää valtaa, Nukarinen toteaa. – Uskoakseni osalla ihmisistä ei vain ole vielä kypsyyttä nähdä asioita osana suurempaa kokonaisuutta. Kriitikko voi kuvitella tekevänsä palveluksen yhteisölle ja muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää.

– Näkemykseni mukaan kriitikko on voinut itse olla tyytymätön saavutuksiinsa koiransa kanssa ja tämä tyytymättömyys puretaan eri tavoin. Syy omaan epäonnistumiseen voi löytyä esimerkiksi kasvattajista, jotka kasvattavat kelvottomia koiria.

- Ihmisillä on tarve kuulua ryhmiin, niin sanotusti laumaantua, Nukarinen sanoo. - Kärkkäästi arvosteleva henkilö kerää tai hänen taakseen kerääntyy kannattajajoukko, vaikka joskus ehkä kyseenalaisin perustein. Osa toki vannoo samaan aatteeseen, mutta osalla on vain henkinen tarve kuulua vahvaan ryhmään.



Piirit muodostuvat

Harriet Nukarisen mukaan kasvattajia lajitellaan eri kasteihin. - Kastijaotteluun vaikuttaa joskus niinkin yksinkertainen asia kuin että keneltä arvostelija on itse hankkinut koiransa. Palveluskoiraroduissa jaottelu tapahtuu sen mukaan, kuinka arvostelija kokee kasvattajien painopisteet. Heitä jaotellaan näyttelykasvattajiin, käyttökoirakasvattajiin ja sellaisiin, jotka edustavat puhdasta ajattelematonta pentutehtailua, Harriet listaa.

- Jaottelun tarve voi tietysti syntyä kateudesta, mutta luulen että useimmiten kyseessä on arvostelijan kapeakatseinen vakaumus. Kun vakaumus ei kohtaa kasvattajan ideologiaa, arvostelu voi muodostua ikäväksi.

– Kastimielikuvat ovat niin voimakkaita, että uudesta harrastajasta voidaan muodostaa mielipide jo sen mukaan, keneltä kasvattajalta hän on pentunsa hankkinut. Leima ei häviä otsasta vuosienkaan päästä.



Yhdistyksissä leiriydytään

Irmeli Sinkkonen on havainnut ryhmien syntyvän luontevasti yhdistysten sisälle. – Yhtä rotua harrastavissa yhdistyksissä kitkaa tulee aiheuttamaan vallan käytön epätasapainoisuus. Vaikka yhdistykset ovat periaatteessa demokraattisia, käytäntö voi olla toista. Erityisesti jos mukana ei ole sellaisia toiminnan tasapainottajia, jotka ovat vapaita kaikista sidosryhmistä.

- Koirayhdistysten riitaisuus johtuu mielestäni siitä, että vain osa porukasta on mukana itse asian vuoksi ja osa siksi, että yhdistystoiminnalla tyydytetään omaa kunnianhimoa. Jos työelämä ei tarjoa ihmiselle riittävästi tunnetta tärkeydestä ja tarjoa mahdollisuutta vallankäyttöön, voidaan sitä hakea harrastustoiminnasta. Yhdistykset tarjoavat oman pienen maailmansa tämän tyydyttämiseksi, Sinkkonen pohtii.

Valta ajautuu niiden haltuun, jotka sitä janoavat. Aina voidaan kuitenkin kysyä, ovatko nämä henkilöt oikeudenmukaisia vallankäyttäjiä?

– Mikäli tasapainoa ei löydy, voi yhdistys ajautua epätasapainotilaan. Osa toimijoista poistuu syrjään, valtapelien ulottumattomiin. Loppujen lopuksi aniharva harrastaja haluaa vapaa-ajallaan leikkiä loputtomia valtaleikkejä. He haluaisivat harrastaa omaa rotuaan tai omaa harrastuslajiaan ja nauttia siitä.

– Jo yksikin valtapeleihin keskittyvä ihminen voi sekoittaa pakan niin että aktiivit poistuvat kuvioista määrättömäksi aikaa. Jos et kasvata, poistuminen on helppoa. Takaisinhan voi tulla kun hiekkalaatikkoleikit on yhdistyksessä leikitty.

- Koirayhdistysten valtapeleille on tyypillistä, että kaikkinainen toiminnan kritiikki koetaan valtaapitävien taholta henkilökohtaiseksi arvosteluksi. Toimijat ja toiminta personoituvat yhteen, eikä toiminnan kehittäminen ole enää mahdollista. Kehittämisideat koetaan riidanhaastamisena ja niihin reagoidaan voimakkaasti hyökkäämällä kehittäjän persoonaa vastaan.

- Rotuyhdistyksissä tilanne on usein pahempi kuin useita rotuja harrastavissa yhteisöissä, pohtii Sinkkonen. – Mitä pienemmät piirit ovat, sitä voimakkaammat reaktiot ne saavat aikaiseksi.



Salailua ja ajojahteja?

Epäterveeseen kilpailuun kuuluu, että toisten menestymistä pyritään väheksymään ja mitätöimään. – Jos koiranäyttelyissä menestyminen koetaan tärkeäksi mutta naapuri tulee ja vie voiton, voidaan mielipahaa purkaa syyttämällä vastapuolta epärehellisestä kilpailuista tai tuomareiden lahjomisesta, Irmeli Sinkkonen listaa. - Huono häviäjä löytää aina syyn epäonnistumiseensa muualta kuin omista toimistaan.

- Koirien terveysasiat pahentavat monissa maissa riidat jättimäisiksi. Kun KoiraNetin tapaista järjestelmää ei ole, tulosten esillä oleminen tai olemattomuus johtaa toisten mielestä salailuun, toisten mielestä ajojahteihin. Tässä on aineksia vuosien mittaiseen kyräilyyn.

- Internet tarjoaa oivan temmellyskentän mustamaalaamiseen, huhujen levittämiseen ja joskus jopa suoriin hyökkäyksiiin, Sinkkonen kertoo. - Internet on tuonut päivänvaloon ihmisten välisen eripuran, joka on aiemminkin ollut olemassa, mutta piilotetumpana.



Epäasiallisuuksiin reagoiminen

Kasvattajat oppivat ajan saatossa suhtautumaan turhaan arvosteluun oman luonteensa mukaisesti. Yksi loukkaantuu, toinen jättää jutut omaan arvoonsa, kolmas eroaa yhdistyksestä ja neljäs pysyy kaikesta etäällä, Sinkkonen kertoo. – Epäoikeudenmukainen arvostelu ja mustamaalaaminen vaikuttaa tietysti kasvattajien jaksamiseen.

- Kasvattajan on varmasti vaikea unohtaa epäasiallista kohtelua ja kritiikkiä ihmiseltä jota hän ei ehkä ole koskaan edes tavannut henkilökohtaisesti, Nukarinen sanoo. - Pitkään toiminut kasvattaja on tosin usein niin karaistunut ettei oma näkemys hevillä heilahda. Uusi ja kokematon kasvattaja voi sen sijaan muuttaa mielipiteitään radikaalistikin, sillä tarve tulla hyväksytyksi on aluksi niin vahva. Kannattaa silti muistaa, että kaikkia ei voi pitkässä juoksussa miellyttää vaikka kuinka kumartelisi sinne ja tänne.

- Mitä monipuolisemmin käytettävä rotu on, sitä todennäköisemmin sen harrastajille muodostuu eri näkemyksiä siitä, mitä jalostuksessa pitäisi painottaa. Ja tietysti puhdasta kateutta esiintyy siellä missä ihmisiäkin, Harriet Nukarinen toteaa.



Julkaistu Koiramme-lehdessä 6-7/2007.
Teksti: Salme Mujunen





Pääsivulle