Anu Eloranta harrastaa Saksassa suomalaisilla roduilla



Anu Eloranta on 35-vuotias insinööri, joka asuu Saksassa Schleswig-Holsteinin osavaltion eteläosassa Hampurin rajalla. Anun perheeseen kuuluu saksalainen avomies ja kaksi koiraa: 8-vuotias suomenlapinkoirauros Akusti ja 2-vuotias lapinporokoirauros Tuulenkuun Haltiatuuli.
– Muutin Saksaan 11 vuotta sitten, Anu kertoo. – Aluksi oli tarkoitus viipyä maassa vain kesän yli, mutta saatuani vakituisen työpaikan jäin maahan pysyvästi.



Matkustusta Saksan ja Suomen välillä

– Koirien vienti Suomesta Saksaan on nykyään hyvin vaivatonta. Niille tarvitaan vain voimassa olevat rokotukset ja lemmikkieläinpassi. Koirien tuominen Saksasta Suomeen on selvästi mutkikkaampaa.

– Matkustettaessa Suomeen laivateitse koirat tarvitsevat eläinlääkärin antaman heisimatolääkityksen. Mikäli kuljetaan autolla Ruotsin kautta, tarvitaan lemmikkieläinpassin lisäksi rokotustodistukset, mikrosiru ja rabies-vasta-ainetesti riittävine vasta-ainemäärineen. Aiemmin näiden lisäksi piti olla vielä lisäksi tuontilupa ja nippu muita eläinlääkäriltä hankittavia todistuksia.

– Matkustamme koiriemme kanssa useita kertoja vuodessa Suomeen, Anu kertoo. – Näiden kahdeksan vuoden aikana Ruotsin tullissa on papereihin vilkaistu vain kolmesti.

– Vaikka byrokratia on vuosien saatossa keventynyt ratkaisevasti, on matokuurien voimassaoloaika mielestäni vieläkin liian lyhyt. Ruotsi vaatii alle kymmentä päivää tuoreemman matokuurin. Jos Suomessa oleskelumme kestää yli viikon, käytännössä se merkitsee koirille kahta matokuuria. Yhtenä vuotena koiramme saivat tästä syystä yhteensä kahdeksan matohäätöä.


Lappalaiskoirat tuntemattomia Saksassa

Anu hankki suomenlapinkoiran jo Suomen aikoinaan. – Etsin keskikokoista tervettä rotua, jonka kanssa voisin harrastaa monipuolisesti. Kun Koiramme-lehdessä oli vuonna 1996 rotuesittely lapinkoirasta, heräsi kiinnostukseni lopullisesti. Rodun suomalaisuus oli plussaa ja todennäköisesti juuri se viimeistelikin valintani, pohdiskelee Anu.

– Lapinporokoira tuli meille kuutta vuotta myöhemmin. Halusin että tulevalla koirallani olisi enemmän saalisviettiä, jotta sen motivointi harrastuksiin olisi helpompaa. Koira löytyi luonnollisesti Suomesta, sillä Keski-Euroopassa ei lapinporokoiria juuri kasvateta.

– Molemmat lappalaiskoirat ovat minulle mieluisia, pidän niistä kovasti. Mikäpä suomalaiseen luonteeseen sopisikaan paremmin kuin suomalainen koira, Anu kysyy. – Myös seuraava koirani tulee olemaan samaa kastia.

– Suomalaiset koirarodut tunnetaan Saksassa huonosti, olipa sitten kyseessä lappalaiset paimenkoirat tai kansalliset metsästyskoiramme, toteaa Anu. – Suomenlapinkoirani on tunnistettu rotukoiraksi vain kerran ja silloinkin kyseessä oli paljon Suomessa aikaansa viettänyt ihminen. Kun saksalaislta kysyy, onko rotu ”suomenlapinkoira” tuttu, vain muutama nyökyttelee epävarman näköisenä. Lapinporokoiraa ei tunnista lainkaan.

– Molempia lappalaiskoiriani luullaan yleisesti ottaen sekarotuisiksi. Yleisimmät rotuarvaukset lapinkoirasta ovat eurasier, islanninlammaskoira ja wolfspitz. Lapinporokoiraani veikataan sekarotuiseksi saksanpaimenkoiraksi.

– Lappalaiskoirat ovat täällä eksoottia kummajaisia, Anu naurahtaa.

– Hauskimman arvauksen kuulin kun lapinporokoirani oli vielä pentuikäinen taapero. Minulta kysyttiin ihan vakavissaan, että ovatko ne äiti ja tytär? Ovathan ne saman värisiä, vaikka siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Toinen on pitkäkarvainen kippurahäntäinen karvaturri ja toinen taas lyhytkarvainen pitkärunkoinen matalahäntäinen koira.


Agilityharrastusta saksalaisittain

Anu harrastaa lappalaiskoiriensa kanssa etupäässä agilityä. – Lapinkoirani on saksalaiseen tapaan suorittanut BH-kokeen ja edennyt agilityssä maxi-kolmosluokkaan. Nuoren lapinporokoirani kanssa ensimmäisenä tavoitteena on BH. – Saksassa käyttäytymiskoe eli BH on pakollinen jotta koira saa osallistumisoikeuden muihin lajeihin. Tämä koskee palveluskoira- ja tottelevaisuuskokeiden lisäksi myös agilityä, Anu kertoo.

– Saksassa agility ei ole yhtä suosittu harrastuslaji kuin Suomessa. Täällä palveluskoirien suojelukokeella on edelleen vahva kannattajakuntansa.

– Agilitykilpailuissa on maidemme välillä melko suuriakin eroja, etenkin kilpailupäivien pituuden suhteen. Saksassa kilpailut alkavat kello yhdeksän, jolloin kaikkien on oltava paikalla. Kilpailukirjat saa pois noin kello 18 viimeisten palkintojenjakojen jälkeen. Omaa suoritusaikaa ei tiedä etukäteen, sillä kilpailuista ei tule suomalaiseen tapaan kilpailukirjettä. Luokkajärjestys kerrotaan vasta kun kilpailupäivä avataan ja itse kunkin tehtävänä on arvioida milloin oma vuoro koittaa.

– Agilitykilpailijat ovat Saksassa reiluja ja he todella kannustavat toisiaan. Ilmapiiri on kauttaaltaan leppoisa. Koska kilpailupaikalla vietetään aina koko päivä, ohjaajat tulevat toisilleen tutuiksi vuosien saatossa. He saapuvat kisapaikalle teltan ja tuolien kanssa ja asettautuvat ratojen ympärille katselemaan suorituksia. Ja mikäpä olisikaan hauskempi tapa viettää päivää kun seurata agilityä?


Pieniä eroja

– Yleisin agilityrotu Saksassa on bordercollie, Anu mainitsee. – Belgianpaimenkoiria ja australianpaimenkoiria näkee myös varsin paljon. Suomeen verrattuna Saksassa kilpailee enemmän sekarotuisia, joista osa on paperittomia bordercollieita.

– Kilpailut ovat hyvin organisoituja, saksalainen jämptiys näkyy kaikkialla. Monilla kerhoilla on omat kerhotalonsa, joissa on toimivat kanttiinit eli ruoka- ja juomapuolista huolehditaan kattavasti, Anu kiittelee.

– Agilityssä käytettävät esteet eivät poikkea suomalaisista. Rataprofiileissa on eroja, mutta mielestäni ne ovat enemminkin tuomari- kuin maakohtaisia. Saksalaiset rataprofiilit ovat yleisesti ottaen ehkä hieman suoraviivaisempia ja korostavat siksi nopeutta. Suomessa radat vaativat enemmän teknistä osaamista, Anu vertailee.

– Agilitysäännöissä ei ole eroja, paitsi luokkanousujen suhteen. Täällä jokaiseen nousuun vaaditaan kolme agilityradan sijoitusnollaa eli koiran pitää yltää kolmesti kolmen parhaan joukkoon. Hyppyratatulokset eivät kelpaa.

– Toinen keino nousuun on kymmenen nollarataa. Silloin sijoittumisia ei huomioida. Kolmen parhaan joukkoon on suhteellisen vaikea päästä, sillä tavallisesti luokissa kilpailee noin 30-50 kilpailijaa.

– Kilpailuorganisaation pyörittäminen on täällä rutinoitunutta. Aika otetaan sähköisesti ja koirakerhot käyttävät erityisiä tietokoneohjelmia, joista suoritusajat ja -virheet siirtyvät automaattisesti ohjelmaan. Heti viimeisen osallistujan jälkeen tuloslistat ovat printattavissa ja tarrat valmiina kilpailukirjoihin liimattaviksi. – Saksassa kilpailukirjoihin ei nykyään merkitä mitään käsin, vaan kapeat tarralipukkeet ovat korvanneet kirjoittamisen vaivan.


Pitkät kilpailumatkat

Anu käy agilitykilpailuissa pääsääntöisesti alle 150 kilometrin säteellä kotoaan, mutta pisimmillään kisamatka on kasvanut jopa yli 350 kilometriin.

– Kuitenkin pisin kilpailumatkamme on ulottunut Suomeen, kun päätimme lähteä lappalaiskoirien rotumestaruuskilpailuihin. Eikä reissu ollut turha, sillä lapinkoirani saavutti tuolloin kakkosluokan rotumestaruuden, Anu iloitsee.

– Saksalaisista kilpailuista on parhaiten mieleeni jäänyt eräs kolmosluokan starttimme. Selvitimme radan virheittä, mutta emme mitenkään erityisen nopeasti.

– Tuloslistaa katsoessani putosin hämmästyksestä melkein polvilleni. Olimme ainoina suorittaneet radan virheettömästi, vain vähän alle viiden sekuunnin aikavirheellä. Voitimme luokkamme ja taaksemme jäivät mm. Silvia Vaanholt ja Gill, jotka muutamaa viikkoa myöhemmin voittivat MM-mestaruuden.

– Saksalaiset eivät ole noteeranneet suomenlapinkoiraa mitenkään erityisesti, sillä meidän tuloksemme eivät ole olleet niin hyviä, että rotu olisi herättänyt yleistä kiinnostusta.

Lapinporokoiraani kohtaan on sitä vastoin osoitettu enemmän mielenkiintoa. Ilmeisesti porokoiran suuri työinto on tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen saksalaisiin harrastajiin, tuumii Anu.



Teksti: Salme Mujunen
Julkaistu Koiramme-lehdessä




Pääsivulle