Agility on kehittynyt harrastelusta vakavasti otettavaksi taitolajiksi



Koirien ketteryyttä, nopeutta ja taitoa mittaava agility on alunperin kehitetty Englannissa mukaellen laji hevosten esteratsastuskilpailuista. Suomeen laji rantautui 1980-luvun lopulla ja on nykyään yksi eniten kilpailijamäärää kasvattaneista koiraharrastuslajeista.

Agilityn suosio perustuu eittämättä sen vauhdikkuuteen. Se on laji, jossa tilanteet voivat muuttua vastakkaisiksi sekunnin sadasosissa ja tämä nopeatempoinen intensiivisyys kiehtoo monia harrastajia. Agilityssä on kerta kaikkiaan imua!



Kolmen pitkänlinjan harrastajan muistoja alkuajoista

Jyväskyläläinen Kaisa Honkonen on seurannut agilityä vuodesta 1989 saakka. Sekarotuisella Timillä alkanut kilpaura vaihtui ennen pitkää harrastamiseksi bordercollieiden kanssa. Uran korkein saavutus Kaisalla on bordercollie Pöppin kanssa saavutettu Suomen Mestaruushopea vuonna 1999.

– Lajin harrastamisen puitteet olivat 1990-luvun alussa melko samantapaiset kuin nykyäänkin, Honkonen kertoo. – Vaikka tuolloin meillä ei ollut käytössä omaa kenttää, niin ahkerasti kuljetimme esteet peräkärryllä harjoituksiin Teknillisen koulun parkkipaikalle. Myöhemmin saimme kaupungilta oman harjoituspaikan soramontulta, jonne hankimme tietyömaakopin esteiden säilytystä varten ja näin iänkaikkinen esteiden kuljetusongelma poistui.

– Jyväskylän Agility Team oli tuolloin hyvin edistyksellinen seura, sillä saimme pian myös talviharjoitteluun soveltuvan ison ja valoisan hallin käyttöömme. Se olikin paras halli mitä JAT:illa on koskaan ollut. Talkoohenki oli tuolloin suorastaan mahtava, Honkonen kiittelee.

– Aiemmin keskityttiin yksinomaan kouluttamaan koiria esteille, eikä niinkään kiinnitetty huomiota ohjaajan liikkumiseen ja ohjaustapaan, Honkonen selvittää. – Makupaloja käytettiin runsaasti. Niiden avulla koirat houkuteltiin esteille ja jos ne eivät tehonneet, niin koira saatettiin porukalla työntääkin A-esteen yli, Honkonen muistelee huvittuneena. – Huolimatta tuosta radikaalilta kuulostavasta menettelytavasta yleinen asenneilmapiiri lajin parissa oli kuitenkin aika pehmeä.

Tiina Pitkäniitty (ent. Koskinen) on hyvin todennäköisesti kaikille agilityharrastajille tuttu nimi. Tiina on kilpaillut menestyksekkäästi shelttiensä Teean ja Ellin kanssa edustaen Suomea useita kertoja maailmalla. Kaisan tavoin Tiinallakin on nykyään harrastuskaverina shelttien lisäksi bordercollieita.

Tiina muistaa tutustuneensa agilityyn lähes 15 vuotta sitten. – Laji imaisi heti sisäänsä, Tiina kertoo. – Seurasi suuri innostus, joka vain kasvoi kun Teea–shelttikin innostui lajista täysin rinnoin.

Tiinan kosketus lajiin tuli paikallisen Tampereen Seudun Koirakerhon kautta ja alkeiskurssille oli päästävä heti.

– Alkuaikoina puitteet olivat Tampereella kohtuulliset. Esteet olivat hyviä ja turvallisia, Tiina kertoo. – Aluksi harjoittelimme vinttikoiraradan parkkipaikalla, josta siirryimme Kauppiin keskuskentän reunamille. Heti kun olimme ostaneet hiekat kentälle ja tehneet siitä pohjaltaan hyvän, jouduimme väistymään pois pesäpalloilijoiden tieltä, Tiina harmittelee. – Kaupista siirryimme Eteläpuistoon, missä harjoittelemme yhä edelleen. Ja koska historialla on taipumus toistaa itseään, ovat pesäpalloilijat jälleen ilmestyneet koiraporukoiden ostamille hiekoille, Tiina toteaa.

– Kelvolliset talviharjoittelupaikat ovat koiraharrastajille yleensä melkoisen kiven takana, Tiina kertoo. – Mekin olemme harjoitelleet monenlaisissa halleissa. Niistä osa on sellaisia, etten niihin enää nykyään koiraani suostuisi viemään. Oli upottavaa, pölyävää hiekkaa ja jopa asfalttia. Onneksi minulla oli tuolloin pienet ja kevyet koirat, joihin kovan alustan rasitus ei iskenyt ihan yhtä suurella voimalla kuin suurempiin. Toisaalta treenasin aikoinaan säännöllisesti lumellakin, eikä se ollut lainkaan hullumpi vaihtoehto.

Agilityn koulutustapa ei ole Tiinan mielestä muuttunut paljoakaan alkuajoista. – Niin ennen kuin nykyäänkin periaate on, että vahvistetaan toivottua toimintaa palkitsemalla koiraa siitä. Voi olla, että aiemmin koirat koulutettiin taidollisesti pidemmälle, sillä silloin ohjaus ei perustunut niin paljon koiran edestä viemiseen?

– On kyllä hienoa nähdä vielä nykyäänkin joitakin pareja, jotka hallitsevat kiitettävän määrän käskyjäkin kaiken uuden ohjauksellisen hienouden lisäksi. Yksi tällainen ilopilkku on Tuija Saaren omistama australiankelpie Susi, Tiina kehuu.

Pete Huotari on varmasti agilityharrastajille tuttu mies, jonka on nähty kiitävän radoilla useiden borderterriereiden kanssa. Kuten monilla muilla huippuluokan kilpailijoilla, on Petelläkin nykyään kotona kasvamassa myös bordercollie.

Pete tutustui agilityyn vuonna 1994 Jyväskylän koiranäyttelyn yhteydessä pidetyissä agilitykilpailussa. Borderterrieri Wilma kiihtyi tuolloin kovasti nähdessään muiden koirien juoksevan rataa. Wilma melkein tempaisi itsensä omistajan otteesta. – Ja vaikka koirani syttyi lajiin hetkessä, ei se minussa herättänyt oikein minkäänlaisia tuntemuksia. Ei minulla ollut aikomustakaan alkaa harrastaa mitään koiran kanssa, Pete kertoo. – Koira hankittiin meille ensisijaisesti kotikoiraksi ja lähinnä avovaimon toivomuksesta. Kävi kuitenkin niin, että vuonna 1995 avokki sai jotenkin ovelasti puhuttua minut osallistumaan Päijät–Hämeen Agility-Urheilijoiden järjestämälle agilityn alkeiskurssille kotikaupungissamme Lahdessa. Se taisikin olla menoa se, Pete kertoo.

Lahdessa puitteet olivat tuolloin melko alkeelliset, Pete toteaa. – Harjoittelimme aluksi vanhassa kasvihuoneessa ja siirryimme sitten vanhan sahan epätasaiselle pihalle. Syksyllä 1995 minä siirryin harjoittelemaan Järvenpäähän Vilanderin Peetsan oppiin. Kesäisin olosuhteet olivat oikein hyvät, mutta ensimmäisenä talvena treenasimme ulkona lumessa. Sain luvan jatkaa harjoittelua myös Lahdessa P-HAU:n vuokraamassa pienessä vanhassa ladossa, johon kevättulva kaikkien yllätykseksi nousi.

– Tietotaso oli 1990-luvun puolessavälissä vielä yleisesti ottaen melko alhainen ja esteitä opeteltiin perin hitaassa tahdissa. Järvenpääläisessä Borderkerhossa oli jo tuolloin suomalaista huippuosaamista, harjoittelivathan siellä mm. Karstusen Janne, Simstedtin Maarit ja Saaren Tuija, Pete listaa. – Kun tuohon porukkaan pääsi mukaan harjoittelemaan, oli kaikki se erinomainen oppi myös aloittelijan saatavilla.

– Tuohon aikaan näyttävä takaaohjaus oli päivän sana. Mitä kauempaa takaa ohjaaja ohjasi, sitä hienompana sitä pidettiin. Karstusen Janne on jo tuolloin uudenlaisen ohjaustavan todellinen edelläkävijä, sillä hän pyrki aina ohjaamaan koiraansa edestä, sijoittuen melko lähelle koiraansa, Pete kertoo.


Mieleenpalautetaan ensimmäiset agilitykilpailut

Honkosen Kaisa osallistui ensimmäiseen epäviralliseen agilitykilpailunsa syyskuussa 1990 sekarotuisella Timillä ja viralliseen kilpailuun vuonna 1993 bordercollie Ghialla. Tuolloin sekarotuisilla ei ollut vielä kilpailuoikeutta. – Tuomarinamme toimi Soini Saarela ja Ghian tulokseksi tuli hylkäys, Kaisa kertoo. – Kilpailuja oli 1990-alkupuolella hyvin niukasti tarjolla, eikä silloin koskaan järjestetty kahta starttia päivässä.

Pitkäniityn Tiinan ensimmäinen kilpailu seurasi hyvin pian alkeiskurssia. – Taisi olla niin, että huimat kymmenen harjoittelukertaa oli tuolloin takanapäin, Tiina muistelee. – Ensimmäisen kilpailun tulokseksi tuli luonnollisesti hylkäys. Kun saimme harjoitusta hieman lisää, alkoi homma kulkea aivan eri tavoin. Seuraava kisa Turussa Elysee areenalla jo voitettiin.

– Kun aloitin agilityharrastuksen Elli-sheltin kanssa, ymmärsin heti että olin saanut käsiini timantin, Tiina kertoo. – Timantti hioutui tietysti vasta, kun opin ohjaamaan tuota erittäin vauhdikasta koiraani. Joku jopa kehotti ottamaan koirasta vauhdin pois, mutta onneksi en sellaisia neuvoja tuolloin uskonut. Shelttieni jälkeen bordercollie Q astui mukaan agilityareenoille ja alkoi opettelu maksikoiran ohjaajaksi.

– Kaikki kolme koiraani ovat olleet ainakin kahtena vuonna maajoukkueessa ja niistä kukin on saanut vähintään yhden mitalin sekä edustustehtävistä että SM-kisoista, Tiina kertoo iloisena menestyksestään.

Huotarin Pete osallistui ensimmäisiin agilitykilpailuihinsa vajaan vuoden harjoittelun jälkeen. – Ensimmäinen kisa oli täysi katastrofi, Pete kertoo. – Seisoin vielä lähdössä, kun borderterrieri-Wilma oli itsekseen kaasutellut jo viisi ensimmäistä estettä. Ja koska tuohon aikaan piti hylkäyksen jälkeen poistua radalta välittömästi, en itse ennättänyt käväistä radalla lainkaan. Olin hyvin hämmentynyt, Pete muistelee. – Eikä siinä vielä kaikki. Wilma karkasi minulta uudelleen radalle kun meille tuttu koira teki omaa suoritustaan. Siellä sitten kilpaileva koira ja minun koirani tekivät yhdessä putken peräkkäin ja suorittivat pari hyppyä ikään kuin tandemina... Voi sitä noloutta, Pete huokailee.


Mukavia muistoja

Tiina innostuu muistelemaan alkuaikojen mukavia muistoja agilityn parissa. – Niitähän olisi vaikka kuinka paljon! Ihan ensimmäiseksi mieleen muistuu aviomieheni Jorman legendaarinen suoritus vuosien takaa, Tiina kertoo. – Ratakuvio meni siten, että hyppy ja muuri olivat 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden. Kulmaan tultiin hypyltä sisään, mutta muuria ei pitänyt hypätä vaan ohittaa se, Tiina kertoo.

– Jorman oli tarkoitus juosta muurin takaa eri puolelta kuin koira, mutta pahaksi onneksi hän kompastui ja kaatui muurin taakse. Kun bordercollie Neve ei nähnyt ohjaajaansa, se hyppäsi muurin yli sinne, missä oli isäntänsä viimeksi nähnyt. Samalla hetkellä myös Jorma ponkaisi pystyyn, jolloin koira hyppäsi suoraan hänen käsivarsilleen. Jorma otti ilmasta kopin, kumarsi tyylikkäästi yleisölle ja käveli hymyillen koiraansa kantaen pois kehästä. Aplodit olivat valtaisat, vaikka ratasuoritus hylättiinkin, Tiina nauraa.


Alkuaikojen suuria nimiä

Monet uranuurtajat ovat olleet mukana tasottamassa lajin tietä Suomessa. Yhdeksi suurimmista nimistä nousee monien mielissä muutama vuosi sitten edesmennyt agilitytuomari Mikko Lehtinen, joka kantoi myös päävastuun Suomen ensimmäisten ja erittäin onnistuneiden maailmanmestaruuskilpailuiden järjestämisestä maassamme.

– Sekä Lehtisen Mikko kuin myös edesmennyt Hautalan Reima osasivat todella nauttia agilitysta koiriensa kanssa, Kaisa Honkonen toteaa. – Mikko oli monien agilityharrastajien suuri esikuva, sillä hänestä välittyi että hän oli todella sisäistänyt lajin perimmäisen ajatuksen. Eli sen, että agilityn tulee olla hauskaa niin ohjaajalle kuin koiralle.

– Ohjauksellisesti olen aina ihaillut maailman nopeimmaksi sanotun pumi-Mikloksen ja kartturi-Jorman tyyliä, Tiina Pitkäniitty kertoo. – Ja monien muiden harrastajien tapaan Lehtisen Mikko oli minullekin monella tapaa todellinen esikuva. Muistan aina Mikon niin radalla kuin sen ulkopuolellakin iloisena, sosiaalisena ja kansainvälisenä tyyppinä, joka kohteli aina koiriansa reilusti. Hänelle koira oli ennen kaikkea aivan muuta kuin kisakone, jonkinlainen tunteeton kilpailuväline.

– On hieman erikoista huomata nyt, etten ole erityisesti ihaillut ketään minikoiran ohjaajaa, vaikka itselläni oli tuolloin matalimpaan säkäluokkaan mitattu koira, Tiina hämmästelee.

Peten mieliin on jäänyt lukuisa joukko suomalaisia agilityvaikuttajia. – Jo edellä mainitun Mikko Lehtisen lisäksi ainakin Karstusen Janne, Saaren Tuija ja Simstedtin Maarit, Vilanderin Pertti, Hakasalon Taneli, Karstusen Melle, Koskisen Tiina, Saarelan Soikka, Koposen Risse, Ritva ja Vili Herralat, Rouskun Matti, Siimeksen Pertti, Vesalehdon Jan, Kaukisen Sini ja paljon muita, Pete luettelee. – Ihailin monia Suomen huippuagilitaajia ja yritin aina laittaa heille kampoihin. Joskus suorastaan epätoivon vimmalla, Pete naurahtaa.


Laji on kehittynyt harppauksittain

– Agilitysta on nykyään muovautunut kilpaurheilulaji alkuaikojen harrastamisen sijaan, Kaisa Honkonen toteaa. – Sekä koirien että ohjaajien taso on noussut huimasti. Vauhdin kasvaessa on nykyään alettu entistä enemmän kiinnittää huomiota koirien terveyteen, ohjaajan kuntoon ja liikkumiseen radalla.

– Nykyään pyritään myös entistä selkeämmin opettamaan esteet koirille alusta lähtien oikein ja tähdätään määrätietoisemmin kilpailusuorituksiin. Homma on mennyt ehkä jonkin verran totisemmaksi, Kaisa tuumailee.

– Jos verrataan koirakoiden teknistä osaamista ennen ja nykyään, tuntuu kuin puhuttaisiin kahdesta aivan eri lajista, Kaisa sanoo. – Osaamista ei ennen ollut paljoakaan, kun jo kiirehdittiin kisaamaan. Nykyään sellainen ei ole enää mahdollista, sillä rataprofiilit ovat muuttuneet niin paljon vaikeammiksi ja ihanneajat kiristyneet huomattavasti. Ennen riitti, että koira kulki suunnilleen ohjaajan vasemmalla puolella radan läpi. Nykyään päästäkseen ihanneaikoihin täytyy ohjaajan osata maksimoida vauhti ja minimoida koiran käännökset. Täytyy hallita sellaisia ohjauskuvioita, joille on vakiintunut termit: valssi, persjättö, leikkaukset edessä ja takana, irtoaminen, haltuunotto jne. Rataa ei enää noin vain juosta läpi, vaan nyt täytyy todella miettiä ratasuunnitelma etukäteen sekä koiralle että itselle sopivaksi, Kaisa analysoi.

– En tiedä, onko agility lajina varsinaisesti kehittynyt, mutta muuttunut se on ainakin, Tiina mietiskelee. – Nykyään agility painottuu yhä enemmän ohjaajan ketterään liikkumiseen. Lahjakkaat formulakoirat eivät enää pääse ihastuttamaan nopeudellaan samoin kuin ennen, joka johtunee erityisesti muuttuneista, entistä teknisemmistä rataprofiileista.

– Nykyään lähes kaikki muuten ohjaavat koiraansa samalla tavoin aivan paria poikkeusta lukuunottamatta. Totesimme mieheni kanssa viimeisimpiä MM-karsintoja katsellessamme, että kun on nähnyt yhden, on itseasiassa nähnyt kaikki, niin vaativaa kuin meno nykyään onkin, Tiina pohtii.

– Olen kuullut joidenkin väittävän, että laji olisi kehittynyt siten, että nykyään koirista huolehdittaisiin paremmin ja ennen koiria olisi jotenkin laiminlyöty, Tiina hämmästelee. – Väitän, että koiria hierottiin ja verryteltiin aivan yhtä lailla ennenkin. Ongelma ei riipu ajasta, sillä jotkuthan eivät tänä päivänäkään panosta näihin asioihin.

– Yksi merkittävä muutos tehtiin silloin kun maksikoirien hyppykorkeus laskettiin 75 sentistä nykyiseen 65 senttiin. Matalinta estekorkeutta käytettäessä maksikoirat hyppäävät nykyään 55 senttisten aitojen yli, Tiina kertoo. – Kun hypyt olivat korkeammlla, ei koiria voinut tuoda hillittömällä vauhdilla mistä tahansa kulmasta esteelle. Ohjaaminen muistutti silloin enemmän vaativamman tason esteratsastusta.

– Hyppykorkeuksien laskeminen ei ollut hyvä asia, Tiina painottaa. – Madaltuneet hypyt tekivät lajista selvästi vaarallisemman. Tämän jo Lehtisen Mikko ennusti pian muutoksen kuultuaan, mutta aluksi en uskonut hänen väitettään todeksi. Kun vauhti pääsee kasvamaan esimerkiksi A–esteelle tullessa liian kovaksi, niin koirat lässähtävät päin estettä kuin märkä rätti. Lisäksi rajut käännökset huonolla alustalla tulevat myös kohtalokkaammaksi koiralle kun vauhti voi matalien hyppyjen vuoksi olla maksimissaan. Hyppykorkeuksien laskemisen myötä tasoitettiin tietä erityisesti bordercollieille ja muille pienemmille maksikoirille.

– Todellista kehitystä on vuosien varrella aivan varmasti tullut siinä mielessä, että enää ei kilpailla tai harjoitella hyvin arveluttavilla alustoilla, Tiina kiittelee. – Ainoita ongelmapohjia näkee nykyään enää vain arvokilpailuissa kuten MM- ja Pohjoismaiden Mestaruus -kilpailuissa.

– Asenneilmapiirissä on mielestäni tapahtunut muutos huonompaan suuntaan. On hyvin valitettavaa, että nykyään joidenkin ihmisten päätä kiristää vanne jopa siten, että he netissä riepottelevat muiden agilityharrastajien yksityisasioita. Semmoista pahansuopaa henkeä en ennen ole tämän lajin parissa havainnut.

Pete Huotari antaa runsaasti kiitosta lajin kehitykselle. – Tietotaito on valtavasti lisääntynyt. Fyysisyys, teknisyys, koiran koulutustaito ja -taso ovat lähteneet kovan kilpailun myötä nousuun.

Niissä esteissä joita noustaan kiipeämällä, on turvallisuuden vuoksi olemassa ns. kontaktipinnat, joille koiran tulisi osua ennen ylösnousua ja alaslaskeutumisen päätteeksi. Kontaktipintojen tarkoituksena on pienentää koirien tapaturmariskiä. – Nämä kontaktipinnat opetetaan nykyään koirille huomattavasti paremmin kuin ennen. Aiemmin jotkut eivät käytännöllisesti katsoen lainkaan opettaneet niitä vaan koirat saattoivat paiskautua lähes täydestä vauhdista kohti A-esteen nousupintaa tai loikata sen harjanteelta, lähes kahdesta metristä, suoraan maahan.

– Myös suorituspaikoissa ja harjoitusolosuhteissa on tapahtunut huomattavaa yleistä parannusta vuosien saatossa, Pete kiittelee.


Kilpailut ovat muuttuneet ja kasvaneet

– Kilpailijamäärät ovat kasvaneet erittäin paljon, Kaisa Honkonen kertoo. – Alkuaikoina ei ylempiin luokkiin riittänyt välttämättä edes yhtä kilpailijaa kuhunkin kokoryhmään.

– Huomattava uudistus kilpailijoiden kannalta oli, kun järjestäville seuroille tuli tavaksi pitää kahdet kilpailut samana päivänä. Ja kun nykyään nämä kaksi erillistä kilpailua käydään tavallisesti vuorotellen niin, että kilpailija voi suorittaa kaksi rataa peräkkäin, ovat kilpailijamäärät senkin puolesta kasvaneet suorastaan räjähdysmäisesti.

– Nykyään kun kannattaa lähteä kilpailemaan vähän pidemmällekin, sillä matkakulujen osuus per kilpasuoritus jää tällöin pienemmäksi.

– Lajin alkuaikoina sadan koiran kilpailut olivat silloisella mittapuulla varsin isot kisat, vaikka nyt ne olisivat aika pikkuruiset, Pete vertailee. – Kilpailupäivät venyvät suuresta osallistujamäärästä johtuen monesti pitkiksi, riippuen vähän aikatauluista ja etäisyydestä kilpailupaikalle. Nämä pitkät päivät kuuluvat kuitenkin mielestäni tämän lajin luonteeseen, Pete selvittää.

– Olen itse sitä mieltä, että helppoa rataa ei ole olemassakaan, Tiina puolestaan toteaa. – Itse haluaisin nähdä enemmän sellaisia vanhan ajan lentäviä koiria, jotka etenevät täydellä vauhdilla silloin kun vain rata antaa siihen mahdollisuuden. Nykyään rataprofiilit painottavat ja edellyttävät sekä ohjaajalta että koiralta enemmän ketteryyttä. Nopeus ja näyttävyys riippuu nykyään ehkä enemmän ohjaajan nopeudesta ja näppäryydestä. Monien mielestä tämä on varmaan ihan hyvä juttu, mutta minä en ole siitä lainkaan varma, Tiina pohtii.

Radat ovat myös Pete Huotarin mielestä muuttuneet teknisempään ja haastavampaan suuntaan. – Edelleenkin osa koirista pääsee alle ihanneajan ja osa taas ei. Eli mikään ei ole sen puolesta muuttunut.

– Virheiden luonne on sitä vastoin vaihtunut. Muutama vuosi sitten yleisimpiä virheitä olivat kontakti- ja pujotteluvirheet, jotka nykyään ovat paljon harvinaisempia, Pete kertoo. – Opettamisessa panostetaan nyt enemmän pohjatyöhön.

– Pujottelun sisäänmenot ovat tänä päivänä paljon haastavampia kuin ennen ja nykyään ohjaajat pyrkivät entistä lyhyempiin käännöksiin ja huomattavasti suurempaan liikkumisnopeuteen. Tuntuu myös, että ohjaajilla olisi vähemmän tilaa liikkua radalla kuin ennen. Alkuaikoina ei käytetty samanlaisia estesumppuja tai putkia kontaktien alla kuin nykyään. Alkuaikoina en esimerkiksi itse ohjannut koiraani lainkaan valsseja tekemällä, jotka nykyään ovat ihan itsestäänselvyys, jos radan mielii suorittaa virheettömästi läpi, Pete selvittää.

Pete näkee nykyisen ilmapiirin agilitykilpailuissa säilyneen hyvänä. – Ei ilmapiirissä ole mielestäni valittamista. Jos se heikentyisi olennaisesti, en todennäköisesti enää harrastaisi agilityä. Sosiaalinen puoli on tässä lajissa minulle erittäin tärkeä osa harrastusta, Pete kertoo.


Agility on koiran ja ihmisen yhteinen juttu

Millainen on oikeastaan hyvä agilitykoira? Honkosen Kaisan mukaan koira, joka on fyysisesti terve ja rakenteeltaan lajiin sopiva, innokas mutta kuuliainen. – Sellainen, joka tekee rataa yhdessä ohjaajan kanssa eikä hae koko ajan omia ratkaisuja. Hyvä agilityohjaaja puolestaan kykenee aina ajoissa kertomaan koiralle mikke esteelle ollaan menossa ja hän asettaa aina koiransa hyvinvoinnin menestyksen edelle.

Agilityssä on ehdottomasti parasta saumaton yhteistyö koiran kanssa ja koiran kiihko lajia kohtaan, Tiina määrittelee. – Se vauhdin hurma, joka on suorastaan käsin kosketeltavissa.

– Minulle mieleinen agilitykoira on samalla sekä kuuma eli vietikäs että herkkä. Sillä on suuri moottori, mutta se kykenee silti reagoimaan ohjaukseen ilman tiukkaa kuria. Koiran luontainen hyppylahjakkuus on kieltämättä etenkin korkeimmilla tasoilla myös erittäin tärkeää. Silti hyvällä koulutuksella ja tehokkaalla ohjauksella keskinkertaisestakin koirasta voi saada huipun tai ainakin lähes huipun, Tiina lupaa.

Tiinan mielestä hyvä agilityohjaaja on sellainen, jolla on oma vahva näkemys siitä, miltä haluaa agilitytyöskentelyn näyttävän. – Hän pyrkii määrätietoisesti tähän ihannetapaan, kuuntelee neuvoja ja vinkkejä, mutta etsii aina lopulta itse sen tyylin, joka sopii parhaiten. Tästä on hyvänä esimerkkinä Karstusen Janne, joka on mielestäni ketterän ja tehokkaan koiraa kuljettavan ohjauksen oppi-isä. Toki myös muut ohjaajat ovat tätä ohjaustyyliä kehittäneet, mutta väitän Jannen olevan se, joka tyylin alun perin loi, Tiina mietiskelee. – Koko touhu vaikutti aluksi mielestäni perin kummalliselta, mutta pian Jannella oli hallussaan ohjaustekniikka, joka on ollut todella voittoisa ja siksi laajalti yleistynyt.

– Hyvä agilityohjaaja ei etene lajissa koiria alituiseen vaihtamalla, vaan tekee keskinkertaisenkin koiran kanssa iloisesti ja sitkeästi töitä niin, että saavuttaa edistystä, Tiina toteaa. – Hän arvostaa ja osaa lukea koiraansa, joka on hänelle ennen kaikkea kaveri. Hänellä on koiran kanssa pohjalla luottamus ja perustottelevaisuus, jota ei kukaan valmentaja voi yksistään agilitytreeneissä opettaa.

Pete Huotarille agilityssä on parasta yhteistyö koiran kanssa. – Fiilis on hieno, kun tajuaa, että kykenee kommunikoimaan koiran kanssa ja saa sen iloisesti oppimaan uutta ja toimimaan haluamalla tavalla.

– Hyvän suorituksen jälkeen olen itse aivan euforiassa ja uskon, että koirani tuntee samoin, Pete hehkuttaa. – Erityisesti on jäänyt mieleen vuoden 2005 joukkuemaailmanmestaruus. Se oli ikimuistoinen kokemus! Takana oli kymmenen vuotta uutteraa työtä ja sitä kautta saavutettu usko itseen ja koiraan. Leevi oli kilpailussa rehellinen ja antoi jälleen kerran kaikkensa. Oli hienoa, kun pystyin näyttämään maailmalle, kuinka hyvä koira se on – se todella ansaitsi voiton. Tunne oli ainutlaatuinen, koska siinä tuli todeksi monen vuoden odotukset ja haaveet, Pete kertoo.


Kehittyvä ohjaaja tarvitsee valmennusta

Hyvä agilitykouluttaja tai -valmentaja on Kaisa Honkosen mukaan sellainen, joka aloittaa palautteen positiivisilla asioilla ja sen jälkeen vasta kertoo ohjaajalle mitä parannettavaa suorituksessa vielä olisi. Taitavakaan kouluttaja ei ole hyvä ilman tarvittavia vuorovaikutustaitoja ja ihmistuntemusta.

Tiina puolestaan peräänkuuluttaa valmentajalle teknistä osaamista. – Hyvä valmentaja tarjoaa ohjaajille vaihtoehtoja, joita harjoituksissa kokeillaan, mutta loppuviimein hän jättää ohjausfilosofian valinnan ohjaajalle itselleen. Hyvä valmentaja myös ymmärtää koirakon rajoitukset ja kehittää paria ne huomioon ottaen ja positiivisesti kehittäen.

Petekin kaipaa valmentajalta henkistä pelisilmää; kannustavuutta ja suunnitelmallisuutta. – Valmentajalla tulisi olla omia, perusteltuja ajatuksia, hyvä koirasilmä ja paljon kokemusta lajista. Hyvä kouluttaja ei helposti kangistu omiin kaavoihinsa vaan kerää aktiivisesti tietoa ja on valmis muuttamaan metodeitaan yhä paremmiksi ja paremmiksi.

– Olen itse oppinut paljon kouluttamalla hyvin monen eri rotuisia koirakoita. Olen saanut ilon harjoitella taitavien ja motivoituneiden ohjaajien kanssa ja päässyt imemään heiltä paljon vaikutteita. Sitä kautta olen oppinut että kaikilta kouluttajilta voi aina oppia jotain, jos on liikkeellä nöyrin ja avoimin mielin.



Teksti: Salme Mujunen
Julkaistu Koiramme-lehdessä




Pääsivulle