Viretiloista ja hallinnasta



Minne koiran kuulo katoaa, kun se lähtee jahtaamaan pupua tai hirveä? Koira, joka kotona tottelee pienelläkin äänellä sanottuja käskyjä ja kutsuja, voi käyttäytyä ajotilanteessa kuin kuuro. Tassut nelistävät tuhatta ja sataa, tuuli vinkuu korvissa, mutta meno ei pysähdy vaikka ohjaaja kuinka kutsuisi. Miksi?

Toinen koira etenee agilityradalla kipinät tassuista sinkoillen. Kas, siinäpä oli ehdottomasti päivän nopein ja näyttävin suoritus. Tuloksena valitettavasti hylkäys, kun koira ajautuu ohjaajan ohjaamisesta huolimatta väärälle esteelle. Huonoa tuuria?

Kolmas koira lukee tottelevaisuusharjoituksissa ohjaajaansa tarkasti ja keskittyneesti. Se suorittaa saamansa tehtävät millilleen, mutta eleettömästi. Koira paineistuu helposti, eikä kestä ohjaajansa pienintäkään harmistumista. Jarru löytyy, mutta kaasu on kateissa. Miksi näin?

Näitä kolmea koiraa yhdistää ja erottaa erilaiset viretilat ja niihin liittyvä hallinta tai hallinnan puute.



Viretilat

Koiran elämä asettautuu erilaisiin viretiloihin, joista alhaisin on fyysinen lepo, liikkumattomuus ja univaihe. Korkeinta viretilaa ilmentää fyysisesti äärimmilleen viety suoritus, esimerkiksi saaliin jahtaaminen tai paimenkoiran intensiivinen painostaminen. Bordercollien paikalleen lukittuva katse on korkean viretilan ilmentymää, sillä koira on liikkumattomuudestaan huolimatta äärimmäisen jännittynyt ja valpas. Jokainen lihassolu on valmiina räjähtävään toimintaan.

Korkeassa viretilassa toiminta on korostuneen aktiivista tavoitteen saavuttamiseksi. Se pitää sisällään voimaa, mielen ja ruumiin kokonaisvaltaista keskittyneisyyttä, joka on erittäin päämäärähakuista. Näennäisesti passiiviset liikkeet, kuten paikallaan seisominen, istuminen tai makaaminen voivat olla joko korkeassa viretilassa suoritettuja, aktiivisia toimintoja tai sitten vain vähävireistä olemista unen ja valveen välimaastossa. Eron näkee selvästi koiran ilmentämästä käytöksestä.

Viretilan kestävyyttä pyritään havainnoimaan useissa koemuodoissa ja kilpailutoiminnassa. Korkea viretila näkyy suoritusvoimana, jota arvostetaan erityisesti palveluskoirakokeissa. Aloittelevan koiran viretila voi nousta jyrkän piikin muotoisena käyränä, joka saavuttaa huipun ja lähtee välittömästi laskeutumaan kohti normaalitasoa. Suunnitelmallisten harjoitusten myötä viretilan kesto maksimikorkeudessaan pitenee ja käyrä levenee.


Saalistustilanne

Riista- ja saalisvietti ovat osittain päällekkäin meneviä toimintoja, käyttäytymisketjuja. Ne eivät kuitenkaan tarkoita samaa, joten on syytä määritellä mihin termeillä viitataan. Saalisvietti on toiminto, joka aktivoituu liikkeestä. Se on ketju, joka lakkaa näköhavainnon päättymiseen. Riistavietin ilmentäminen sen sijaan alkaa jo ennen näköärsykettä, eikä lakkaa näköärsykkeen loppumiseen.

Riistaviettisellä koiralla alkuperäiset lajille kuuluvat toiminnot ovat puhtaimmillaan olemassa ja aktivoitavissa. Koira etsii päämäärätietoisesti tapettavaa ja/tai syötävää riistaeläintä. Saalisviettisellä koiralla vaistotoiminnot pätkivät loppuosansa kohdalta, puuttuvia kohtia ovat juuri ne, jotka riistaviettisellä elävät vielä vahvoina. Saalisviettinen, mutta riistavietitön koira ei välttämättä osaisi toimia oikein elävän riistan kanssa ja surmata sitä tehokkaasti ja aikailematta. Monet puhtaasti riistaviettiset koirat eivät välttämättä aktivoidu ihmisen tarjoamista saalisärsykkeistä, esim. palloista samoin kuin saalisviettiset. Niille avainärsyke on aidon riistan jäljittelemättömästi pakeneva, miltei paniikinomainen liikehdintä ja haju.

Saalistaminen on koiralle hyvin palkitsevaa toimintaa. Se pohjautuu syviin lajityypillisiin käyttäytymisketjuihin, joten ei ole ihme että ohjaaja jää valintatilanteessa miltei aina kakkoseksi. Pupun jahtauksen aloittanut koira ei korkeassa viretilassa reagoi ohjaajan kutsuihin tai pysäytyskomentoihin. Viretilan noustua koira ei anna helposti vaikuttaa itseensä. Saalistustilanteissa koira voi päätyä auton alle, loukata itsensä ja jopa kadota. Samalla tavoin kuin kouluttamaton koira on ihmisen antamien käskyjen ulkopuolella, se on on kyvytön havaitsemaan kohtitulevaa autoa tai väistämään muunlaista lähestyvää vaaraa. Jokainen saalistustilanne myös osaltaan pienentää kynnystä seuraavan saaliin ajamiseen ja jahdin aloittamiseen. Saalistaminen itsessään pidentää koiran korkean viretilan ajallista kestoa.

Metsästyskoirat etsivät ja saalistavat riistaa hyvin tarkoituksenmukaisesti. Muiden kuin metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen saalistus on valitettavan usein perin omavaltaista toimintaa. Nyky-yhteiskunnassa tämä voi johtaa moniin vaaratilanteisiin ja ongelmiin. Ratkaisu ongelmaan on hallinta ja mahdollisuus koiran viretilan säätelemiseen.

Saalistustilanteessa koira vastaa lauman hyvinvoinnista järjestämällä sille ravintoa, se toimii lajityypillisesti erittäin tarkoituksenmukaisella tavalla. Koira ei näe omaa toimintaansa vääränä, pahana tai huonotapaisena. Vain ihminen värittää toimintaan oman arvomaailmaansa ja käsityksensä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Ihmisen kannalta metsäneläimien häiritseminen ja jahtaaminen on väärin, polkupyöräilijöiden pelottelu ja lahkeista pureminen on väärin, rusakonpoikasten saalistaminen ja tappaminen on väärin. Koirille jahtaaminen on vain ravinnonhankintaa, sisäsyntyistä toimintaa olemassaolon turvaamiseksi. Vain erittäin pitkälle ei-työkoiramaisiksi jalostetut rodut ovat niin kaukana alkuperäisten viettiensä ilmentämisestä, että ne eivät enää tunnu keksivän, mitä pakenevalle saliille tulisi tehdä. Seurakoirallehan tämä innostumattomuus on pelkästään positiivinen asia.

Nykyajan harrastuskoirilla saa ja pitääkin olla saalisviettiä ja siihen kuuluvia viretiloja. Saalisvietti on kuin moottori, joka saa koiran innostumaan ja tekemään työtä. Ilman moottoria ei kone kulje. Viretilat toimivat kaasupolkimena, mutta kaasulla ei toki tee paljoakaan, jollei ole rattia kääntämiseen ja jarrua menon tasapainottamiseen. Koiran jarruna toimii hallinta. Täytyy nähdä asia myös toisinpäin: jarruilla ei tee mitään jollei käytettävissä ole myös kaasua.


Hallintaa

On tarpeellista määritellä, mitä tarkoitetaan puhuttaessa termistä hallinta. Tässä artikkelissa hallinnalla tarkoitetaan lähinnä jarrutehostinta, koiran ripeää ja halukasta ohjattavuutta. Hallinta ei ole koiraa alistavaa, auktoritääristä voimaan ja pelkoon perustuvaa kuria, jossa koiran tulisi pyytää ohjaajaltaan lupaa olemassaoloonsa.

Hallinnassa olevalle koiralle voidaan suoda huomattavasti suurempia vapauksia, kuin kouluttamattomalle lajitoverille. Hallinnassa oleva koira saadaan pysäytettyä ja kutsuttua välittömästi pois mistä tahansa tilanteesta. Vapaanakin ollessaan se on yhtä turvallinen itselleen ja ympäristölleen kuin ollessaan hihnaan kytkettynä. Hallinta on koiran paras henkivakuutus.

Koirien viretilojen havainnoiminen ja korkean vireen tavoittelu kuuluvat erityisesti suojelukoiraharrastukseen. Laadukkaan suojelutyöskentelyn edellytyksenä on suurin mahdollinen suoritusvoima, johon yhdistyy erinomainen hallinta. Tasapaino on tärkeää. Suurta suoritusvoimaa ilmentävälle koiralle erinomaisen hallinnan rakentaminen ei ole mikä tahansa temppu, joka onnistuu sormia napsauttamalla.

Parhaimmillaan hallinta on rakennettu niin tukevalle pohjalle, että lopullisessa suorituksessa sitä ei suoranaisesti näe, vaan lähinnä sen puute kiinnittää huomiota. Tasokas hallinta on sitä, että koira reagoi suurimmassa mahdollisessa viretilassa käskyihin nopeasti ja halukkaasti. Ulkopuolisen tarkkailijan silmillä katsottuna näyttäisi siltä, kuin tottelemalla ohjaajaansa koira ei menettäisi mitään, vaan noudattamalla käskyjä se päinvastoin saavuttaisi jotain merkityksellistä. Koiran ilmentämä asenne käskyjen noudattamiseen on jo hienosäätöä ajatellen koiraurheilun huipputasoa, jossa taistellaan pisteiden osista.


Tasapaino ja epätasapaino

Voimakas saalisvietti nostaa koiran viretilaa niin, että saalistaessaan tai jahdatessaan saaliseläintä suorituksessa on sataprosenttisesti suoritusvoimaa, mutta vain 0%:sesti hallintaa. Tasapainoa ei ole voiman ja vastavoiman välillä. Toiminnan aloittaminen ja lopettaminen tapahtuu puhtaasti koiran ehdoilla.

On olemassa vain yhdenlainen tasapainotila viretilan ilmentämisen ja hallinnan välillä. Se, jossa vaaka asettuu keskikohtaan ja punnukset ovat tasan. Suurimmassa epätasapainotilanteessa ollaan, mikäli paino asettautuu vain toiseen vaakakuppiin, joko maksimaalisen vireen tai maksimaalisen hallinnan puolelle ilman tasapainottavaa vastavoimaa. Hallinnan rakentaminen liian matalassa vireessä tai viretilan totaalinen huomiottajättäminen voi aikaansaada tilanteen, jossa jarru hirttää kiinni. Lopputulos on kuin koettaisi osallistua traktorilla Formula1-kilpailuun. Jos taas kaasu hitsautuu kiinni, vastaa tilanne suunnilleen samaa, kuin osallistuisi formulakilpailuun kiihdytysautolla, jossa ei olisi jarruja eikä rattia ohjaukseen. Ensimmäisestä kaarteesta matka jatkuisi täysillä ulos radalta. Kumpikaan tilanne ei voi vastata ihannetta.

Koira, joka oppii käyttämään maksimaalista, miltei hurmoksellista viretilaa, ei välttämättä antaudu myöhemmin kovin halukkaasti ohjaajansa yrityksiin viretilan laskemiseksi. Jos kaasu on hirttänyt kiinni ja jarru painetaan silti väkisin pohjaan, on kone kovilla. Koiran viretilan maksimointi ja raju alasajo kovin menetelmin voi saada koiran henkiseen konfliktiin, vahvaan ristiriitatilanteeseen. Liian suurten voimien edessä koiran henkinen tasapaino joutuu kovalle koetukselle, eivätkä kaikki koirat sitä kestä henkisesti rikkoutumatta. Siksi hallintaa tulisi rakentaa tasaisesti viretilaa nostettaessa.

Toisenlainenkin tilanne voi tulla koulutuksessa eteen. Auktoritäärinen ohjaaja voi pyrkiä niin suuren hallinnan aikaansaamiseen, että koiran ilmentämä viretila jää pohjatasolle. Hieman erikoista on myös, että mekanistiseen ideologiaan pohjautuva, puhdasoppinen naksukoulutuskin voi aikaansaada äärimmilleen kontroloituja, hienosäädettyjä suorituksia, joista puuttuu suoritusvoima, viretilan halukas ilmentäminen.


Tasapainon saavuttaminen

Tasapainon saavuttamiseksi ohjaajan täytyy oppia lukemaan koiransa viretiloja ja ymmärtää ne keinot, joilla virettä lisätään tai vähennetään. Helpointa ja lopputuloksen kannalta luotettavinta on pennusta saakka tapahtuva ohjaaminen oikeanlaisen toimintaan, sillä korjaaminen on aina vaikeampaa kuin asioiden oikeanlainen opettaminen. Tasapainon löytäminen vaatii myös tietynlaista herkkyyttä ohjaajalta. Ei ole järkevää latoa kymmenien kilojen punnuksia vaakakuppeihin tilanteessa, jossa tarvittaisiin gramman sadasosia.

Ihanteellinen tilanne koiran kannalta on, jos viretilaa nostetaan vaiheittain samanaikaisesti hallinnan rakentamisen kanssa. Riittävässä, vaan ei olemattomassa, viretilassa koira kykenee oppimaan kaikki tarvittavat toiminnot, joita nykyajan koirankoulutuksessa vaaditaan. Perusopetusvaiheen jälkeen liike kerrallaan ja osasuoritus kerrallaan koiran viretilaa kasvatetaan ja asiakokonaisuuksia yhdistetään. Kun edetään harkitusti tasapainossa, ei hallinnan saamiseksi tarvita kovia konsteja tai rankkoja välineitä.

Hallintaongelmien jo esiintyessä korjaavat haltuunottamiset tapahtuvat aluksi riittävän voimakkaita ärsykkeitä käyttäen. Suullisen käskyn tulee olla niin vahva, että se aiheuttaa koirassa reaktion. Voimakas äänenkäyttö laskee koiran alempaan viretilaan, takaisin kuuntelualueelle. Pysäyttävää käskyä seuraa välittömästi kutsu ohjaajan luokse ja palkkaus.

Kun ohjaaja käyttää voimakasta ääntä toiminnan keskeyttämiseksi, hänen tulee käyttää sitä niin reilusti, että se tehoaa. Käskyihin reagoimiselta menee pohja, jos luoksetulokutsua "huhuillaan" kymmeniä kertoja ilman vastetta. Perusohje on, että säästä se ensimmäinenkin käsky, jollet pidä huolta että saat aikaan haluamasi.

Mikäli riittävän voimakas käsky ei tuota toivottua reaktiota, täytyy turvautua fyysisempiin keinoihin. Pitkä liina on luotettava keino matkan etenemisen pysäyttämiseksi ja ohjaajan vaikutusalueen kasvattamiseksi. Liinan avulla tehostetaan pysäytyskäskyn välitöntä noudattamista. Ensin tulee käsky, sitten koiran eteneminen pysäytetään astumalla liinan päälle. Liina toimii varmistimena, jota ei tule käyttää ensisijaisena pysäyttimenä ilman käskyä.

Liinapysäytyksen jälkeen koira kutsutaan ohjaajan luokse, jossa se palkitaan käyttäen mahdollisuuksien mukaan samaa viettialuetta, kuin mitä koira viretilassaan ilmensi. Saaliskäytöksen keskeyttämisestä koira palkitaan saalisleikillä. Tämä on koiran kannalta loogisinta ja vähiten ristiriitaista. Käytännössä koira tulee ohjaajan luokse jatkamaan toimintaansa ja pääsee sitä kautta viettipäämäräänsä ja rauhaan. Ohjaajan tulee toki hallita koiransa oikeanlainen leikittäminen, jotta leikki toimii palkkiona.

Toinen yleisesti käytetty palkitsemistapa on eri viettialueella toteutettu kiitos (laumavietti ja suuhun ojennettu makkara), joka ei koiralle tuossa tilanteessa ole välttämättä kovin kiinnostava vaihtoehto. Ilman palkkaamista tapahtuva, pelkkään kuriin pohjaava pysäyttäminen vaatii toimiakseen erittäin korostuneen hallinnan. Kaikilla ohjaajille ei riitä auktoriteetti tuon menetelmän menestyksekkääseen toteuttamiseen, eikä tasapainosta silloin voida juuri puhua. Pitkällä tähtäimellä koira tottelee halukkaammin, mikäli se myös itse hyötyy saaliin takaa-ajosta luopumisesta.


Eri koiratyypit

Eri tehtäviin jalostetuilla roduilla on huomattavia luonne-eroja. Ne reagoivat ärsykkeisiin eri tavoin ja erilaisilla voimakkuuksilla. Tästä syystä ne omaavat myös erilaisen koulutettavuuden.

Paimenkoirien tehtävänä on olla kiinnostunut eläimistä, niiden täytyy aktivoitua liikkeestä ja ilmentää saalisviettiä. Jollei liikkuva eläin saa paimenkoiraa syttymään, ei se paimenena todennäköisesti olisi kovin hyvä. Jos vedestänoutava koira, esimerkiksi kultainenoutaja laitettaisiin paimentamaan lampaita, ei tulos olisi kovin korkeatasoinen - sillä ei ole tarvittavia ominaisuuksia paimenena työskentelyyn, vaikka omassa tehtävässään se kykenee toimimaan erinomaisesti. Noutavien koirien saalisvietti ei ole korostuneen voimakas. Terriereillä on sen sijaan usein jopa ylikehittynyt saalisvietti, kohdatessaan esimerkiksi luolametsästyksessä uhkaa, ne käsittelevät tilanteen voimakkaan saalisvietin kautta, eivätkä niinkään turvaudu puolustukseen. Vartioivien koirien tyypillisen voimakas toiminto on puolustusvietin ilmentämisessä. Niiden tehtävä on pysyä asemissa ja vastata aktiivisesti ja rohkeasti uhkaan, ei koota laumaa silloin kun lauman turvallisuudesta täytyy kantaa vastuuta. Jokaisella rodulla on oma käyttöt

arkoituksensa ja omat vahvuusalueensa. Suomenajokoira on työssään erittäin viettikestävä, samoin mm. jämtlanninpystykorva, joka kykenee jopa yli vuorokauden mittaiseen riistahaukkuun. Palveluskoirien virekestävyyttä on pyritty jalostuksella kasvattamaan niin, että koirat kykenisivät suoriutumaan tehtävästään hyvällä suoritusteholla. Pelastuskoirien optimaalinen viretaso on tehtävien pitkäkestoisuuden vuoksi palveluskoirien vastaavaa jonkin verran alempana, mutta kokonaisuudessaan silti suurempi, vain eri tavoin jakautunut. Hyvin korkeassa viretilassa oleva koira väsyttää itsensä helpommin, koska se tekee töitä intensiivisemmin.

Jokaisella koiralla on olemassa normaaliviretilansa, jonka korkeus riippuu yksilöstä itsestään. Jos vertaamme rauhallista vartioivaan tehtävään jalostettua napolinmastiffia ja erittäin saalisviettistä belgianpaimenkoira malinoisia, huomaamme selvät peruserot niiden normaalivireessä. Erot ovat huomattavat etenkin temperamentissa, hermorakenteessa, toimintakyvyssä ja taistelutahdossa.

Koiran halukkuus saalisvietin ilmentämiseen ja viretilojen nostoon ovat kuin jousipyssyn kaari. Joillakin koirilla kaari on luonnostaan kireäksi pingotettu ja oikein valittu materiaali kestää katkeamatta lisävirittämisenkin. Tällöin nuolen voi halutessaan ampua räjähtävällä nopeudella eteenpäin. Toissa ääripäässä on koiratyyppi, jolla kaarta ei ole lainkaan vaan jousipyssyn naru toimii kuin riukubasso; läpsähtelee suoraa salkoa vasten. Jos tällaisella jousipyssyllä yritettäisiin ampua nuolta, se tipahtaisi välittömästi maahan vaakatasoon painovoiman pakottamana.

Koiran kovuus vaikuttaa osaltaan siihen, kuinka se antaa ihmisen hallita viretilojaan. Herkän ja pehmeän koiran hallinta on huomattavasti helpompaa kuin karskimman ja kovemman. Ns. ohjaajaherkkyys on seurausta tilanteesta, jossa ohjaaja tiedostamattaan paineistaa koiraansa liian alhaisessa viretilassa. Ohjaajan turhautuminen laskee tällöin entisestään koiran viretilaa ja koira oppii vähitellen väistämään passiivisuuteen. Monilla työ- ja käyttökoiraroduilla normaaliviretila on sikäli korkealla, että ne eivät paineistu kovin helposti ohjaajan virheistä. Koulutettavuus kestää niillä siksi myös selkeitä epäonnistumisia ja ohjaajan osaamattomuutta.


Oppiminen ja viretila

Koiraharrastamisen yksi tärkeimmistä asioista on viretilojen oikeanlainen tunnistaminen. Useimmat nykyajan koiraongelmista tulevat suoranaisesta hallinnan puutteesta. Toinen rinnalle kasvava ongelmaryhmä on liian matalaa viretilaa korostava naksutinkoulutus, jossa vire tukahdutetaan usein huomaamatta ja ei-tarkoituksenmukaisesti. Ideologisella tasolla tämän päivän muotitermiksi on noussut koiran stressitason pitäminen olemattomana. Viretilan kohoaminen innostuneisuutta ja iloisuutta ilmentäväksi koetaan stressaantumisen ja epäterveen suorituksen osoituksena. Ei välttämättä nähdä kokonaisuutta, eikä muisteta että esimerkiksi suomenajokoirat ja työpaimenkoirat ovat eläneet tervettä työkoiran elämää huolimatta siitä, että niiden viretaso on huomattavasti kaupunkilaiskoiraa korkeammalla ja pidempiä aikoja. Terve innostuminen ei ole sairaallolista, hyperaktiivinen koiran kiihdyttäminen on sen sijaan selvä koulutusvirhe.

Koira tarvitsee sopivan viretilan selvitäkseen tehtävistä ja oppiakseen uutta. Tasapainon löytäminen on tarkinta nimenomaan uuden asian opetteluvaiheessa. Liian matala vire on altis häiriöille, joita ovat ulkopuoliset häiriöt ja koulutustilanteesta aiheutuvat ohjaajan mielentilan ilmaisut.

Liian korkea viretila ei myöskään ole eduksi, sillä se estää tehokkaan oppimisen. Koira voi säntäillä ja reagoida näyttävästi, mutta pysyvä oppiminen on selvästi vaikeutunut. Toistoja tarvitaan huomattavan paljon ja silti etenkin tarkkuus jää vähäisemmäksi, kuin oppimisen kannalta optimaalisemmassa vireessä tehtynä. Erityisesti liian korkeaa oppimisviretilaa näkee käytettävän lähinnä palveluskoirapuolella, etenkin suojelua harrastavissa ryhmissä. Toinen korkeaa virettä työstävä harrastajajoukko on agilityharrastajat, jotka korostavat alkeis- ja perusopetuksessa oppimista vaikeuttavaa, liiallista vauhtia. Tällöin koiralle ei anneta aikaa selvittää itselleen esteiden oikeaa suoritustapaa. Turvallisuuden kannalta tärkeät kontaktipinnat jäävät vaille merkitystä jos niiltä kiirehditään pois, sen sijaan että niille kiirehdittäisiin. Rimojen tiputukset ja vaikkapa selän lyöminen rengasesteen yläosaan eivät korkeassa vireessä olevaa koiraa juurikaan hetkauta, sillä viretilan nousu kohottaa koiran kipukynnystä. Koira voi loukata itsensä pahastikin, ontuminen ja kipuilu näkyvät vasta viretilan laskettua normaalille tasolle. Opetusvaiheessa liian korkean vireen käyttäminen ei tarjoa otollista oppimisalustaa koiralle.

Yksilöllisesti sopiva koiran viretila oppimiseen ja jo opitun suorittamiseen vastaa ihmisillä innostumista ja asioiden halukasta suorittamista. Alhaisessa viretilassa toimintamme on perin hidasta tai olematonta. Jos kahviin tottunut henkilö laitetaan heti herättyään ja ilman kahvikupposta opiskelemaan vaativia matemaattisia tehtäviä, niin yritys varmasti loppuu nopeasti. Ja jos jotain yritystä aktiviteettiin tapahtuisi, niin pienikin vastoinkäyminen saisi koehenkilömme lyömään hanskat tiskiin. Samoin tekee koira. Viretilan täytyy vastata toiminnan vaatimuksia.


Ihanne

Viretilat voidaan kohdistaa oikein ja hyödyntää. Ne eivät ole vain toimintahäiriöitä, jotka täytyisi sammuttaa ja tukahduttaa. Oikea, mahdollisimman korkea viretila ja hallinnan tasapaino mahdollistaa lajissa kuin lajissa optimaalisen suorituksen. Kun tasapaino on kunnossa, tuloksena on taitopohjaisissa suorituksissa suurin mahdollinen nopeus ja suurin mahdollinen varmuus.

Suurin näyttävyys sen sijaan muodostuu korostuneesta vireestä, mutta vajaavaisesta hallinnasta. Näyttävin suoritus ei siis ole sama kuin paras tai nopein suoritus. Hyvänä esimerkkinä tasapainoisista suorittajista on agilityn maailmanmestarit tervubelgi Tarkatan Aqua ja Mikko Aaltonen. Tämän Aqua-koiran hallinta on rakennettu ihailtavan hyvään tasapainoon suoritusnopeuden kanssa, jarrutehostin löytyy ja viretila on kerrassaan vakuuttava. Toinen suomalainen mainitsemisen arvoinen, loistavaa tasapainoa osoittava koirakko on kansainvälisten suojelukoeareenojen pari belgimalinois Pois Kottoo Barbi ja Jan Skogster.

Vastaavasti Suomesta löytyy lukemattomia koirakoita, joilla olisi kapasitettia aivan korkeimpaan kärkeen, mutta joilla viretila ja hallinnan tasapaino ei ole saavuttanut aivan optimaalista suhdetta. Valitettavimmillaan tulevaisuuden koiratähdet on himmennetty jo uran alkutaipaleella, sillä isojen kenttien kirkkaimmat mitalit jaetaan osittain jo koirien perusrakennusvaiheessa. Hallitsemattomat tapahtumat koiran kriittisissä kehitysvaiheissa eivät välttämättä ole korjattavissa enää myöhemmin. Siksi ohjaajan kokemus ja herkkyys rakennusvaiheen suunnankorjauksiin on valttia koiraurheilussakin.


Koulutus tukee arkielämää

Harrastustoiminnassa epätasapaino näkyy turvallisissa puitteissa. Agilityssä hallinnan puutteesta paperille kirjautuu tulokseksi hylkäys. Suojelukokeessa koe voidaan keskeyttää mahdollisten irroitusongelmien vuoksi, tottelevaisuuskokeessa tuomari sulkee ei-hallinnassa olevan koiran pois kokeesta. Kaikki harrastuspuolella tapahtuvat huomiot ovat vain merkintöjä paperilla, sanoja, huomautuksia tai keskeytyksiä. Arjessa koiran elämä voi sen sijaan loppua äkillisesti hallinnan puutteeseen.

Oikea viretila ja hallinnan taso on tärkeä osa koiran koulutusta ja jokapäiväisen elämän turvallisuutta. Harrastustoiminta palvelee omalta osaltaan arkipäivän hallintaa nimenomaan siksi, että siellä ongelmat näkyvät nopeammin ja tilanteet pakottavat etsimään ratkaisuja, jotta harrastamisen mielekkyys säilyisi.

Normaali terve, työkoirarotuihin kuuluva yksilö haluaa ja kaipaa oman viretilansa nousuja ja niiden palautumisia. Me ihmisetkään emme halua taivaltaa zombiena elämää paikasta toiseen iänkaikkisen hiljaisina, ilottoman tasaisina, värittöminä ja mauttomina. Me haluamme elämyksiä, kokemuksia ja innostumisia. Haluamme kokeilla ja uskaltaa, vaikka seurauksena joskus saisimmmekin polvemme ruvelle tai poskeemme ventin. Elämä on tehty elettäväksi. Jos suomme koirillemme mahdollisuuden lajityypilliseen käyttäytymiseen, ne elävät varmasti elämäänsä hyvin elämyksekkäästi.

Mikäli ohjaajana pystyt tarjoamaan koirallesi sallittuja ja hallittuja viretilan nostoja, sen ei tarvitse purkaa lajityypillisiä halujaan omaehtoiseen saalistamiseen tai ongelmakäyttäytymiseen. Yhdessä toimimalla viretilat ovat positiivisia asioita; toimintaa, joka tapahtuu ihmisen kanssa. Silloin viretilat eivät ilmene vain ongelmina, kuten metsässä saaliskäyttäytymisenä tai teillä autojen ja polkupyörien jahtaamisena. Myös sinulle koiranohjaajana on varmasti monenlaista hyötyä siitä, että opit lukemaan koiraasi korkeammassa vireessä ja saamaan rakennetuksi sille hallintaa turvallisesti.


Teksti: Salme Mujunen
Julkaistu Koiramme-lehdessä



Pääsivulle