Suomenpystykorvan arvostus
saisi nousta suomalaisten silmissä


Suomenpystykorva on kansalliskoiramme, josta voimme aidosti olla ylpeitä.

Suomalaisten kasvattajien tehtävänä on tulevaisuudessakin vaalia rodun parasta pitäen se terveenä, elinvoimaisena ja työhaluisena. Muut eivät tätä työtä puolestamme tee, sen varaan on turha laskea.

Pikinokka-pystykorva on koirarotujen joukossa ainutlaatuinen käyttökoira, jonka arvostus toivottavasti entisestäänkin kohoaa keskuudessamme.

Kaikki tuntevat pystykorvan näöltä, mutta kuinka moni voi sanoa todella tuntevansa pystykorvan ihastuttavan luonteen ja sen oivalliset käyttöominaisuudet?


Rinta rinnan on yhdessä taivallettu

Pystykorva on seurannut suomalaisia heimoja ja levinnyt niiden mukana laajalti maahamme. Mitä riistaköyhemmistä alueista oli aikoinaan kyse, sitä tärkeämmäksi nousi koiran merkitys ravinnon hankkimisessa ja ihmisten arjesta selviytymisessä.

Suomenpystykorvan kantamuotona pidetään historiallisissa kaivauksissa löydettyä, noin 10 000 -12 000 vuotta sitten elänyttä suokoiraa, jonka säkäkorkeus oli 40 - 45 cm välillä.

– Ensimmäiset kirjalliset merkinnät rodusta teki ranskalainen tutkimusmatkailija de la Martiniere, kertoo kennel Leimu-Viidan Ira Honkonen. – Toinen kirjallinen dokumentti on peräisin Wilhelm von Wrightiltä. Hän mainitsee haukkuvan lintukoiran muistuttavan ulkoisesti kettua. – Merkittäväksi hahmoksi rodun kannalta nousee myös Hugo Sandberg, joka julkaisi vuonna 1890 Sporten- lehdessä kirjoituksen suomalaisesta haukkuvasta lintukoirasta, kertoo Johanna Karjalainen. – Sandberg kuvaili rodun ulkoisia tunnusmerkkejä, jotka kirjattiin miltei sellaisenaan ensimmäiseen rotumääritelmään. Tätä taustaa vasten katsottuna on pitkälti Sandbergin ansiota, että rotua alettiin sittemmin määrätietoisesti jalostaa.

– Suomalainen haukkuva lintukoira (kuten sitä silloin nimitettiin) merkittiin Kennelklubin rotukirjaan vuonna 1892. Ajan merkittäviä yksilöitä olivat Kekki, Halli of Tampio ja Champion Nätti.

– Kirjoitetun rotumääritelmän aika tuli vuonna 1897, jolloin rodun nimeksi vahvistettiin suomalainen pystykorva. Samana vuonna järjestettiin myös ensimmäinen haukkukoe. Vuonna 1939 perustettiin Suomen Pystykorvajärjestö (SPJ) ajamaan rodun etua, Honkonen kertoo.

Nykyään voimassa oleva rotumääritelmä on peräisin vuodelta 1946, jolloin rotunimi vaihtui suomenpystykorvaksi.

Merkittävä vaihe historiassa on ollut myös rodun julistaminen Suomen kansalliskoiraksi vuonna 1979.


Karua karsintaa

Koirarotujen luonteiden seurakoiraistuminen ja erilliset seurakoirarodut ovat uudempien aikojen ilmiöitä. – Aikoinaan kaikki maaseudun koirat olivat käyttökoiria, kertoo SPJ:n pentuvälittäjä Hannele Luukinen. – Niiden avulla hankittiin perheeseen elanto ja turkikset. Huonot metsästyskoirat päätyivät lämmittämään isäntiään toista kautta; niistä tehtiin rukkasia.

Vaikka koirien suunnitelmallista jalostamista ei aiemmin tehty nykypäivän tavoin ja menetelmin, kannan karsintaa ja valintaa suoritettiin silti. – Maaseudulla maatiaispystykorvia käytettiin kaiken riistan koirina syksystä kevääseen ja koska niitä tällöin pidettiin irti, oli koirien pariutuminen sattumanvaraista.

– Ajalle tyypilliseen tapaan huonot yksilöt hävitettiin, sillä kukapa olisi halunnut elättää koiraa joka ei kyennyt hoitamaan hommiaan, Luukinen sanoo. – Tässä on syy sille, miksi epäkelvot metsästyskoirat eivät päässeet jatkamaan sukuaan, vaan karsinta tapahtui karusti käyttöominaisuuksien mukaan.

– Kun kylille sittemmin muutti ihmisiä seurakoirineen, koirakannan sekoittuminen alkoi, kertoo Johanna Karjalainen. – Vapaasti lisäätyvien koirien käyttöominaisuudet huonontuivat, sillä aiempi luonnonvalinta ja ihmisen resurssien vähyys eivät enää taanneet metsäverisyyden jatkumista. Monet metsästäjät pettyivät näihin sekoituksiin.

– On mielenkiintoista, kuinka pitkään maatiaispystykorvat sinnittelivät tietyissä suljetuissa kyläyhteisöissä, kertoo kennel Koppeloemon Anne-Mari Tiainen. – Pikkutyttönä kotikylässäni Kainuun Jormualla oli vielä paljon paperittomia, mutta erittäin hyvin metsällä toimivia pystykorvia. Ne olivat nykyisin totuttuun pystykorvaan verrattuna kooltaan pienempiä, pitkärunkoisempia ja väriltään vaaleampia. Paakin kylällä, josta 1890-luvun Champion Nätti oli kotoisin, eli vielä 1990-luvun alussa maatiaispystykorvakanta. – Kyläläisten mukaan ne olivat armottoman kovia mehtäkoiria, mainitsee Tiainen. – Olisin halunnut tällaisen kellanvaalean maatiaispystykorvan itsellenikin, mutta kysyessäni asiasta koko kylässä oli jäljellä enää vain kaksi vanhaa siitosiän ylittänyttä narttua. Niiden omistajat harmittelivat suuresti vanhan koirankannan lopullista katoamista. Vuonna 1991 Paakin kylällä oli vanhassa maatalossa jäljellä puolenkymmentä maatiaispystykorvaa. Kun asukkaat, olisivatkohan olleet vanhoja poikia, kuolivat muutaman vuoden päästä, koirat valitettavasti lopetettiin.


Luonto ja lait määrän mittareina

Hannele Luukinen arvioi nykyisen suomenpystykorvakannan kooksi maassamme noin 10 000 yksilöä. – Vuosittain rekisteröidään reilut 800 pentua.

Suomenpystykorvien rekisteröinteihin vaikuttavat monet asiat, joista useat kytkeytyvät saaliseläinten kannan kokoon ja metsästyslainsäädäntöön. – Lyhentyneet metsästysajat, pienentyneet riistakannat, metsäkanalintujen metsästyksen rajoitukset ja nuorten ihmisten väheneminen harrastuksen parista vähentävät suomenpystykorvien kysyntää.

– Rekisteröintien lukumäärä on suoraan verrannollinen metsäkanalintujen määrään, kertoo Ira Honkonen. – 1980-luvun lopussa lintukanta oli hyvä ja koiria rekisteröitiin paljon. Ennätys on vuodelta 1991, jolloin pikinokkia vietiin kirjoihin kaikkiaan 1753 kappaletta. Vuonna 2005 puolestaan kohdattiin aallonpohja, vain 762 rekisteröintiä.

Nyt lintukannat tuntuvat olevan nousussa ja sitä myöden myös pystykorvien rekisteröintien odotetaan nousevan.

– Metsäautotiet, ojitukset ja metsähakkuut ovat vieneet riistalinnut yhä kauemmaksi asutuksesta, Luukinen harmittelee. – Aiemmin, noin 20 vuotta sitten, pääsi kaupunkialueelta siirtymään koiran kanssa metsälle vaikka polkupyörällä. Nykyisin on pakko käyttää autoa, sillä lähimmät metsästysmaat sijaitsevat useimmiten yli sadan kilometrin päässä.

– Metsästys ei ole enää niin yleinen harrastus kuin aiemmin ja myös se luonnollisesti vähentää pystykorvien tarvetta. Ja mikä valitettavinta, monet metsästäjät kokevat jotenkin hienommaksi ottaa ei-kotimaisen rodun metsästyskaverikseen, Johanna Karjalainen harmittelee. – Suomalaisten pitäisi viimeistään nyt oppia arvostamaan ja suosimaan suomalaisia koirarotuja. Todellisena uhkakuvana on niiden katoaminen pois kaikkien koirarotujen joukosta, mikäli kysyntä hiipuu hiljalleen olemattomiin.

– Suomenpystykorva toimii hyvin metsällä, enkä osaa kuvitella mitään kauniimpaa käyttökoiraa, joka sopisi niin täydellisesti suomalaiseen metsään, vakuuttaa Karjalainen.


Maailma valloitetaan, mutta hitaasti

Suurin osa suomenpystykorvista on luonnollisesti sijoittunut Suomeen, mutta pienet vakaat kannat ovat myös naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa. – Lisäksi rotu on vähitellen asettautumassa Iso-Britanniaan ja Pohjois-Amerikkaan, tietää Ira Honkonen.

Ruotsissa rekisteröitiin 1990-luvun alussa vuosittain jopa 500 koiraa, Norjassa noin 40, Iso-Britanniassa noin 30 ja USA:ssa 70 kappaletta. – Viimeisin käytettävissäni oleva tilasto on peräisin vuodelta 1998, jolloin rekisteröinnit olivat Suomen tapaan laskussa myös Ruotsissa.

– Ruotsiin kysytään tänäkin päivänä hyvin aktiivisesti suomenpystykorvapentuja ja -aikuisia koira Suomesta. Täällä käydään myös astuttamassa narttuja, Hannele Luukinen kertoo. – SPJ:lle tulee tiheästi pentukyselyitä myös Norjasta, Englannista, Hollannista, Saksasta ja Sveitsistä.

– Jäsenistökin on kansainvälistynyt: suomalaisten lisäksi heitä asuu Kanadassa, USA:ssa, Australiassa, Venäjällä ja lähes jokaisessa Euroopan maassa.


Eläväinen ja herkästi tunteva koira

Rotumääritelmässä mainitaan että suomenpystykorva on luonteeltaan vilkas, tarmokas, rohkea ja peräänantamaton. Se voi olla vieraita kohtaan pidättyväinen, mutta vihaisuutta ei sallita.

– Suomenpystykorva on hyvin huumorintajuinen ja herkkä, Ira Honkonen mainitsee. – Se tekee ja tottelee jos katsoo asian mielekkääksi, mutta ei ole välttämättä käskettävissä. Ainakin pystykorvan mieliala laskee monta pykälää, jos sitä ohjataan pakolla ja painostaen. Surullinen pystykorva ei ole kiva katseltava.

– Suomenpystykorva on siitä erikoinen otus että kovapäisyyden lisäksi se on myös herkkä. Sitä on osattava käsitellä silkkihansikkain, Honkonen määrittelee. – Vertailuna käytän palveluskoiria ja etenkin saksanpaimenkoiria, joita perheessämme on ollut aiemmin.

Honkosen mukaan suomenpystykorvan luonne muokkaantuu paljolti isännän tai emännän käytöksen mukaan. – Jos vahtikäytöstä vahvistaa ja tukee, koira ennen pitkää katsoo sen kuuluvan tehtäviinsä.

– Jos suomenpystykorvaurokselle ei aseteta rajoja uhmaiässä, se voi pyrkiä hierarkiassa yhä korkeammalle, kohti isännän roolia.

– Jostain syystä moni tuntuu edelleenkin ajattelevan että suomenpystykorvan pitää saada olla eräänlainen luonnonlapsi. Ehkä kaikilla ei riitä rahkeet suomenpystykorvan kasvattamiseen sen erityislaatuisen luonteen takia, Honkonen aprikoi. – Voimalla ei pitkälle pötkitä, mutta taidolla tulosta saadaan.

– Pystykorvaa ei kuriteta, muistuttaa myös Hannele Luukinen. – Vaikka sille asetetaan rajat, sen voi tehdä muillakin tavoilla kuin fyysisellä rankaisulla ja kovalla kädellä.


Kiintymystä ei peitellä

– Ihanneluonteinen suomenpystykorva on rohkea, tarmokas, uteliaan kiinnostunut ja iloinen, listaa Honkonen. – Epätoivottavia ominaisuuksia ovat luonnollisesti arkuus ja aggressiivisuus. Näin käyttäytyviä koiria näkee jonkin verran koiranäyttelykehissä. Arkuus on tyypillisemmin narttujen ongelma, urokset voivat naamioida pelokkuuden aggressiivisiin elkeisiin.

Suomenpystykorva kiintyy syvästi isäntäänsä ja osoittaa sen monin eri tavoin. – Valtaosa suomenpystykorvista on tarkkoja isäntänsä tavaroista: niihin ei kannata koskea jos pystykorva murisee vieressä, varoittaa Johanna Karjalainen. – Suloisesta ulkomuodostaan huolimatta koira on tosissaan ja reaktion voimakkuus voi yllättää yrittäjän.

– Suomenpystykorva voi valita perheestä henkilön, jota se eniten kunnioittaa ja parhaiten tottelee. Tavallisesti valinta kohdistuu henkilöön, joka käy sen kanssa metsällä.

– Jotkut pystykorvat hyväksyvät vieraat ihmiset välittömästi ja ryhtyvät heidän kaverikseen, mutta toiset ovat luonteeltaan varautuneempia ja vaativat tutustumiseen pidemmän ajan.

– Pystykorva on kaikkinensa hyvin fiksu koira, Luukinen vakuuttaa. – Se oppii tulkitsemaan tarkasti ihmisten eleitä ja puhetta. Mitä enemmän pystykorvan kanssa viettää aikaa ja sitä kuljettaa mukanaan eri paikkoihin, sitä paremman koiran siitä saa.

Karjalainen ei ole koskaan tavannut yleisluonteeltaan aggressiivista pystykorvaa. – Sellainen koira on sairas, joka käy tosimielellä isäntäänsä kiinni.


Raikaako haukku?

Moniin hiljaisiin koirarotuihin verrattuna suomenpystykorva on haukkuherkkä. – Se ilmoittaa, jos sen asuinympäristössä tapahtuu jotain normaalista poikkeavaa, kertoo Ira Honkonen. – Ja vaikka maaseudulle ääntä kyllä mahtuu, niin taajamissa ja tiheään asutuilla alueilla haukkuminen ei luonnollisestikaan ole naapurisovun kannalta toivottavaa.

– Jos kotipihallemme ilmestyy metso, kettu tai vieraita koiria, pystykorvamme haukkuu ne, Hannele Luukinen selvittää. – Toisaalta kotipihan tutut oravat saavat elellä ihan rauhassa.

– Yleensä ottaen suomenpystykorva yrittää parhaansa mukaan ymmärtää, mitä siltä toivotaan. Jos sille ei metsästystilanteessa ammuta hirviä, ei se niitä jatkossa ilmaise. Samoin kotipihalla haukkumista on mahdollista säädellä.

Pystykorva on kuitenkin haukkuva koira ja se täytyy hyväksyä osaksi rodun ominaisuuksia. Haukku on sen työväline, jota ei saa karsia kokonaan pois. – Euroopassa ja USA:ssa monilta pystykorvilta on katkaistu äänijänteet. Se ei ole oikein.

– Mielestäni pystykorvat eivät ole tyhjänhaukkujia, Anne-Mari Tiainen vakuuttaa. – Vaikka ulkopuolisten mielestä koirani haukkuvat paljon, minä tiedän että ne haukkuvat vain nähdessään jotain poikkeavaa.

– Suomenpystykorva tulee pennusta lähtien kouluttaa olemaan irti, kehottaa Hannele Luukinen. – Silloin se oppii kulkemaan vapaana ja tulemaan luokse kutsuttaessa. Pystykorva ei vastoin yleistä luuloa lähde moneksi tunniksi tai päiviksi riistan perään, kuten jotkut muut metsästyskoirarodut. Yleensä se on poissa vain noin 15 - 20 minuuttia ja tulee sitten ilmoittautumaan omistajalleen.

– En uskaltaisi pitää suomenpystykorvaa irti kaupunkialueella, Ira Honkonen sanoo. – Kaupungissa voi olla liikaa sekä hämmentäviä että kiinnostavia ärsykkeitä, jotka saattavat houkutella koiraa tai saattaa sen pois tolaltaan. Itse pidän koiriani vapaina vain syrjäisillä metsäteillä. Urospystykorvani kanssa käyn myös ratsastuslenkeillä. Metsä toki vetää riistaveristä koiraa puoleensa siten, että se välillä poikkeaa omilla lenkeillään mutta palaa aina takaisin jatkamaan lenkkiä kanssamme.

– Kahta koiraa en koskaan päästä irti yhtä aikaa, sillä silloin ne taatusti lähtevät seikkailuihin ja pahimmillaan niitä saa olla etsimässä iltahämäriin saakka.


Harkitsetko pystykorvaa?

Pystykorva on metsästävän ihmisen valinta. – Pelkästään kotikoiraksi tai näyttelykoiraksi sitä ei voi suositella, Hannele Luukinen korostaa. – Pystykorvan pitää päästä tekemään työtä, johon se on luotu ja johon veri sitä vetää.

– Kun suomenpystykorva pääsee ensin purkamaan energiansa metsälle, se on sen jälkeen ihanteellinen perhekoira. Ja aivan varmasti pystykorvaa voi pitää sisällä, sylissä ja se voi nukkua omistajan sängyssä ilman, että siitä tulisi tällaisen elämän seurauksena yhtään sen huonompi metsästyskoira.

Tavallisimmin suomenpystykorvat asuvat ulkona omissa tarhoissaan. – Sinne niitä ei kuitenkaan saa unohtaa. Tarhakoirana pystykorva kaipaa seuraa ja tekemistä siinä missä muutkin rodut, toteaa Johanna Karjalainen. – Eikä yksinkertaisesti sen varaan voi laskea, että koira itsekseen juoksisi tarhassa rinkiä fyysisen kuntonsa ylläpitämiseksi. Kyllä pystykorvallekin on tarjottava mahdollisuus päivittäiseen lenkkeilyyn. Riittävällä liikunnalla se sitä paitsi haukkuu huomattavasti vähemmän kuin turhautuneena tapahtumien köyhyyteen ja yleiseen virikkeettömyyteen.

– Suomenpystykorva sopii minun mielestäni ihmiselle, jolla on herkkyyttä aistia koiransa mielialoja, Ira Honkonen pohtii. – Erittäin äkkipikainen luonne ja huumorintajuttomuus ovat varmasti kaikkein huonoin yhdistelmä suomenpystykorvan kanssa. Tällainen ihminen tappaa kipinän, sen pystykorvalle ominaisen pilkkeen, koiran silmäkulmasta.

Anneli Honkanen innostui ensimmäisen suomenpystykorvansa kanssa harrastamaan sekä koiranäyttelyitä että metsästyskokeita. – Niiden myötä aukesi kokonaan uusi maailma. Harrastaminen on ollut mielenkiintoista ja olen saanut sen parista paljon uusia tuttuja.

– Koko harrastusaikanani en ole huomannut minkäänlaista "sovinismia", vaikka metsästyskoiratoiminta ei niitä naisten tyypillisimpiä harrastuksia olekaan, Anneli kiittelee miespuolisia toimijoita. – Itse asiassa harmittaa kovasti, etten alkanut jo aiemmin harrastaa pystykorvia. Olin elänyt aivan omituisessa luulossa, että suomenpystykorva olisi vihainen räkyttäjä. Kuinka väärässä olinkaan! Pystykorva ei ole sen hankalampi pidettävä, kuin mikään muukaan metsästyskoirarotu. Hyvin hoidettu ja hyvin kohdeltu pystykorva on hyvätapainen, luottavainen ja luotettava koira, joka todella leimautuu ihmisiinsä.


Metsästyksen salat hallitaan

Pystykorvaa on perinteisesti käytetty kaiken riistan koirana, mutta tänä päivänä sen kanssa pyydetään ensisijaisesti metsäkanalintuja. – Hirvikoiranakin pystykorvalla on sijansa, kertoo Johanna Karjalainen. – Pystärillä on metsästetty myös näätiä, supikoiria ja jotkut ovat käyttäneet sitä sorsastukseen, hanhestukseen, supikoiran ja oravan pyyntiin. Kovaluontoisimmat saattavat haukkua jopa karhua ja vedestä noutavanakin sorsan hakijana sitä on pidetty.

Karjalaisen mukaan lähes kaikilta suomenpystykorvapennuilta löytyy luontaisesti riittävästi metsästysviettiä. – En usko, että kovinkaan usein syntyisi pentuja, joilla ei olisi tarvittavaa metsästysviettiä.

Anne-Mari Tiainen yhtyy näihin sanoihin. – En ole tavannut yhtään riistavietitöntä suomenpystykorvaa.

– Tietystikään yksikään koira ei voi kehittyä hyväksi ellei pääse harjoittelemaan, vakuuttaa Karjalainen. – Tämä pätee myös suomenpystykorvaan. Jollei pentua viedä metsälle eikä anneta sen harjoitella kylliksi, miten se voisi ikinä oppia?

– Joillakin pennunostajilla on vääristynyt kuva elämän realiteeteista. – He luulevat että ostamalla pennun valiovanhemmista, se ulkotarkassaan oleskelemalla kasvaa itsestään hyväksi metsästyskoiraksi, Hannele Luukinen hämmästelee. – Ja kun siitä ei tulekaan toimivaa metsästyskoiraa, vika on tietysti koirassa. Ei ikinä isännässä.


Linnunhaukkukokeissa koetellaan

Suomenpystykorvien rodunomaisessa linnunhaukkukokeessa arvioidaan koiran toimintaa metsästyskoirana. Neljän tunnin aikana koiralle pyritään saamaan vähintään kolme löytömahdollisuutta. – Kun koira löytää metsäkanalinnun, aletaan sen työskentelyä arvioida: kuinka hyvät mahdollisuudet koiran ohjaajalla olisi ampua lintu? – Haukkutilanteessa lasketaan haukun tiheys, haukun kesto ja se, miten hyvin koira merkitsee kohteen eli kuinka ohjaaja voi päätellä linnun sijainnin koiran elkeistä, kokeen kulkua selvittää Ira Honkonen.

– Koiralle pyritään saamaan aikaiseksi vähintään 10 minuutin haukku. Jos lintu ennen sitä karkkoaa tai kun se 10 minuutin kuluttua karkotetaan, päästään arvioimaan koiran kyky löytää lintu uudelleen.

– Erityisosaamispisteitä koira saa, jos se hajun perusteella löytää lintuja maan sijaan puista, kykenee useisiin uusintahaukkuihin ja osoittaa kokeen ajan hyvää työskentelyvarmuutta. Virheiksi lasketaan kielletyn riistan ja kotieläinten haukkuminen, lintupuun raapiminen, haukun jättäminen kesken ja tyhjän haukkuminen.

Suomenpystykorvien koekäynnit olivat huipussaan vuonna 1997. Linnunhaukkukokeiden suorituksia kirjattiin yhteensä 1769 kappaletta. Hirvenhaukkukoekäyntejä suomenpystykorville tulee vuosittain noin 70.

Anne-Mari Tiainen toimii linnunhaukkukokeiden tuomarina. – Tuomaroidessa huomaa, kuinka jokaiselle metsästäjälle se oma koira on useimmiten paras kuviteltavissa oleva. Tarkoitan sitä, että eri tavoin toimivat koirat ovat hyviä juuri niiden omistajille, koska koira ja omistaja ovat hioutuneet työskentelemään yhdessä saumattomasti. Omistaja on oppinut tulkitsemaan koiransa haukkuäänestä, mikä riista on kyseessä vai haukkuuko koira ehkä tyhjää? Oman koiran tuntemus paikkaa monesti myös metsästysominaisuuksissa olevia heikkouksia.

– Kokeissa oppii havaitsemaan, kuinka keskenään erilaiset työskentelytavat toimivat. Monen koiranohjaajan on vaikea käsittää, että oman koiran tavoista poikkeava koira voisi olla myös loistava työskentelijä. Tuomarin pitää oppia näkemään asia laajemmin kuin vain vertaamalla ahtaasti oman koiransa työskentelyyn. Jotainhan metsästysominaisuuksien kehittämismahdollisuuksista kertoo se, että aina niillä samoilla miehillä on ne toivotunlaiset laajahakuiset koirat.

– Vaikka suomenpystykorvaa on nyt reilut sata vuotta jalostettu ensisijaisesti lintua puuhun haukkuvaksi roduksi, on se sitä ennen ollut tuhansia vuosia suomalaisten eränkävijöiden monikäyttökoira, kertoo Anne-Mari Tiainen. – Mielestäni suomenpystykorva saisi edelleenkin kyetä monipuoliseen metsästyskäyttöön, sillä siten rodun tulevaisuus saattaisi olla turvatumpi. Voihan olla, että jo parinkymmenen vuoden päästä metsäkanalinnut vähentyvät olennaisesti, jolloin suomenpystykorville pitäisi löytää jotain muuta käyttöä.

– Oma koirani Tuikku on haukkunut metsäkanalintua, hirveä, karhua, mäyrää, minkkiä, majavaa, saukkoa, sorsia, hanhia ja oravia. Se on näiden ohella ajanut myös jänistä ja metsäkaurista. On kuitenkin syytä painottaa, että vaikka pystykorvan mainitaan tehneen sitä ja tätä, mm. haukkuneen karhua, on se aivan eri asia kuin että koiralla voitaisiin tehokkaasti metsästää näitä eläimiä. Todelliset ominaisuudet kun eivät siltikään välttämättä riittäisi työskentelemään karhun kanssa vaativissa olosuhteissa.

Harrastaa voi monin eritavoin ja erilaisin päämäärin. – Pystykorvan kanssa metsästettäessä ei välttämättä tärkeintä ole saaliin määrä, tähdentää Hannele Luukinen. – Ei ole tarpeen metsästää niin että räiskii aseella kaikkea mikä lentää.

– Karkeasti ottaen voisin mainita, että syksyisin metsällä näkee kahdenlaisia kulkijoita: koirattomia sellaisia, joilla on panosvyö vyötäisillä ja reppu täynnä saalista ja koirallisia, joilla ei ole mukanaan panosvyötä, repusta nyt puhumattakaan. Pystykorvan kanssa kun voi viettää antoisan päivän ilman että yhtäkään panosta kuluu. Hyvistä löydöistä ja haukuista voi nauttia myös ilman pudotuksia: koiran työskentelyn seuraaminen tuottaa luonnonkävijälle todellisia elämyksiä.

– Neuvon aina pennunostajia, että pystykorvalle tulisi lintu ampua ainoastaan puuhun ja vain hyvän haukun jälkeen. Muu on juuri sitä räiskimistä, tyylitöntä saalistamista.


Rakenne palvelee käyttötarkoitusta

Suomenpystykorva on rakenteeltaan tyypillinen laukkaaja. Sillä on neliömäinen rakenne ja avoimet kulmaukset. Suomenpystykorva on ennemmin nopea kuin kestävä tai voimakas.

– Suomenpystykorva on terhakka ilmestys, kertoo Ira Honkonen. – Koiran koko olemus ja ilme kuvastavat sen tarmokkuutta ja iloisuutta. Pystykorva suorastaan nauraa naamallaan.

– Metsässä koira etenee rakenteellis-toiminnallisen tyyppinsä mukaisesti laukaten. Risukkoisessa maastossa se hyppii kevyesti ja ketterästi kuin pieni punainen kumipallo.

Pystykorva on hyvin kaunisilmeinen pystyine korvineen ja tummine mantelinmuotoisine silmineen. – Se on tiivis kokonaisuus, jonka häntä kaareutuu kauniisti. Kirkkaan punainen karva on erittäin tuuhea, selvittää Honkonen.

Karvapeitteelle tyypilliset värivaihtelut esiintyvät siten, että varjostunutta vaaleampaa karvaa on hännässä, poskissa ja reisien takaosissa. Pienet valkoiset merkit rinnassa ja käpälissä sallitaan.

Pystykorvan tulisi rakenteellisesti säilyttää käyttötarkoituksensa mukainen liikkeen nopeus, eikä koiria tulisi jalostaa tyypiltään raskaiksi. Ihannekorkeus uroksilla on määritelty rotumääritelmässä 47 senttiin ja nartuilla 42 senttiin.

– Aikuisen ihmisen täytyy jaksaa nostaa pystykorva syliinsä, olipa se sitten uros tai narttu, vaatii Hannele Luukinen.

– Nykyisin näkee jo liiankin raskaita uroksia. Ne etenevät metsässä epärodunomaisesti junnaavalla laukalla, valittelee Anne-Mari Tiainen. – Parhaimmillaan pystykorva laukkaa vaivattomasti, kevyesti ja riistan nähdessään leimahtaa eteenpäin kuin salama.

– Suomenpystykorvaa eivät esteet pidättele. Joki ylittyy uimalla ja muiden esteiden yli hypätään, kiivetään tai ryömitään, Hannele Luukinen sanoo. – Ketteryys on tälle rodulle ehdoton hyve.


Epilepsia huolettaa

Suomenpystykorva kuuluu Kennelliiton perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaan PEVISA:an silmien ja polvien osalta. Verrattuna moniin muihin ohjelmassa oleviin rotuihin, pystykorvan tutkimusvelvoite on väljä. Vanhempien pitää olla silmä- ja polvitarkastettu vasta ennen toista pentuetta, sillä ensimmäisen saa rekisteröityä myös ilman tutkimuksia.

Pystykorvilla todettuja silmäsairauksia ovat HC, RD, PRA ja PTHL / PHPV. Polvien ongelma on patella luksaatio, joka jaetaan vika-asteisiin 1 – 3, nollaluokituksen saanut koira on terve. Silmäsairauksia on todettu muutamalla prosentilla tutkituista koirista, polvinivelsairauksia 4,3 %:lla.

– Rodun pahin, mutta siltikin ihmisten mielissä ehkä turhan suuret mittakaavat saanut ongelma on epilepsia, Ira Honkonen toteaa. – Sen ennustettavuutta helpottaa nykyään jalostuskoirille laskettavat epi-luvut. Tämän tietyllä kaavalla lasketun luvun vertailuarvo on yksi, joka vastaa rodun keskiarvoa. Alle yhden olevat koirat ovat pieniriskisiä ja yli ykkösen olevilla katsotaan olevan suurentunut riski. Jalostukseen ei suositella koiraa, jonka epi-luku on suurempi kuin 1,8.

– Pystykorvan jalostuksessa terveys on ehdottomasti kaikista tärkein asia, vasta sen jälkeen tulevat luonne, metsästysominaisuudet ja ulkomuoto, selvittää Anne-Mari Tiainen. – Minun piti lopettaa yksi pystykorvani polvivikojen vuoksi. Se oli rankka paikka ja korosti ja alleviivasi terveyden merkitystä koiranjalostuksessa.

– Tuo koira oli luonteeltaan mitä miellyttävin; tulinen mutta tottelevainen ja ulkomuodoltaan lupaava. Sain sille haukkupudotuksen heti ensimmäisenä syksynä ja koira osoitti kaikin puolin vahvaa riistaverisyyttä. Millään näillä asioilla ei kuitenkaan ollut merkitystä sen rinnalla, etteivät sen jalat kestäneet. Se operoitiin kolmesti ja kun toisenkin jalan polvi petti alle kaksivuotiaana, koira päästettiin pois: lopulliseen kivuttomaan uneen.


Pystykorvien pirteää päiväpuuhaa

Suomenpystykorvat ovat iloisia koirakavereita, joiden elämyksellisyys ei rajaudu vain metsästystilanteisiin. Myös arjessa ne ovat sympaattisia ja positiivisia tunteita tuottavia eläimiä.

Seuraavassa pystykorvaharrastajat kertovat koiriensa touhuiluista.

– Suomenpystykorvanartullani Leimulla on hauska tapa tervehtiä ihmisiä laulamalla, Ira Honkonen kertoo. – Varsinkin jos olen ollut poissa kotoa päivän tai pari, asiaa ja kerrottavaa riittää. Joskus nuo tarinat kuulostavat oikeasti siltä että koira yrittäisi puhua!

– Vanhempi koirani Kessu on puolestaan eräänlainen hoitajakoira. Se vaistoaa herkästi, jos ihmistä särkee. Jos minulla on käsi kipeänä, se alkaa heti hoitaa sitä nuolemalla. Tämä herättää luonnollisesti esille kysymyksen, voisikohan suomenpystykorvista olla esimerkiksi syöväntunnistajakoiriksi, Ira pohtii.

Anne-Mari Tiaisen Tuikku ja sen pentu Iita osaavat tervehtiä ihmisiä hymyilemällä paljastaen hampaansa. – Käsitykseni mukaan ne saattavat jäljitellä siten ihmisen hymyä?

Johanna Karjalaisen pystykorvanarttu Siru tykkää saunomisesta yli kaiken. – Se tulee kanssani istumaan ylälauteille ja jää sinne, vaikka itse lähtisin jo pois löylyistä. Joskus joudun kerta kaikkiaan kantamaan sen pois lauteilta, kun se ei itse ymmärrä tulla alas.

– Jos Siru ei pääse mukaan saunaan, se jää pesuhuoneen oven taakse makaamaan ja mököttää silmin nähden mielenosoituksellisesti.

Anneli Honkasen pystykorvanartun intohimo kohdistuu lankakeriin. – Heti jos silmä välttää, se menee vaatehuoneeseen ja poimii kerät käsityökassista. Mitä tuoreempi kerä, sen parempi.

– Työjärjestys on vakiintunut. Ensin se irrottaa vyötteen ja silppuaa sen postimerkin kokoisiksi palasiksi. Seuraavaksi on vuorossa kerän purkaminen.

– Kerran tapasin koirani sängystä viiden puretun lankakerän kanssa, Anneli nauraa.




Julkaistu Koiramme-lehdessä.
Teksti: Salme Mujunen



Pääsivulle